Kuhakauden avaus

Siitä asti kun auringon säteet ovat avoveden pinnasta kimmeltäneet, olen kuullut mielessäni järven kutsun. Valitettavasti leipätyö on haitannut merkittävästi tärkeämpiin asioihin panostamista, mutta loman viimein alettua pystyin lopulta vastaamaan kutsuun. Kuluvan avovesikauden kuha-avaus tuli viimein todeksi ja sujui merkeissä, joista ei juhannuksen vietto vain paremmaksi voi mennä.

Ensimmäinen pysähdys tehtiin kohta kotirannasta irrottua ja kovin montaa heittoa ei ensimmäisiä tapahtumia tarvinnut odottaa. Kalat olivat karanneet jo hieman kutupaikkaa syvemmälle, mutta löytyvät suurin piirtein sieltä, missä arvelimme niiden olevan. Puolessa tunnissa papitimme neljä mittakalaa ja takaisin vedenalaiseen maailmaan pääsi toinen mokoma näiden pienempiä lajitovereita. Pari tuhdimpaakin jöllikkää ilmoitti itsestään, mutta niiden osalta tuttavuudet jäivät vain siiman kiristyksen mittaisiksi.

Seuraavat pari pysähdystä tarjosivat arvokasta kokemusta, komeasti kukkivan suovillameren sekä niukasti saalista, kunnes vene lopulta tavoitti entuudestaan kesäkuussa varmaksi paikaksi tiedetyn virran. Tuhansien katalien hyttysten armottomasta mutta säälimättömästä hyökkäyksestä johtuen jouduimme perääntymään kolmen mittakalan jälkeen, mutta vannoimme vielä palaavamme paikalle Offin kera.

Pistoksien raapiminen olikin sitten oivaa ajanvietettä seuraavissa paikoissa. Kaloista kun ei viihdykkeeksi ollut. Saattoi se tosin kerran tärpätä, mutta siitäkään ei aivan täyttä varmuutta jäänyt. Seuraavia siirtoja juoniessamme tulimme siihen tulokseen, että auringon eteen vyörynyt pilvimatto sai kalat pitämään suunsa aiempaa supummassa ja päätimme suunnalta samoille vesille, joista reissu alkoi. Matkalla ihastelimme vielä suovillat toistamiseen.

Tuttuakin tutummissa vesissä on se hyvä puoli, että niistä kalan – tai ainakin paikan, jossa se oleilee, löytää huonommallakin syönnillä. Niinpä viimeinen tunti tarjosi vielä tärpin silloin ja toisen tällöin. Jokunen messinkikylki vielä löysi tiensä veneeseen, mutta ilman jigiin viriteltyä lisäkoukkua olisivat jääneet tulematta. Ja osuihan kohdalle myös se pakollinen työtapaturma, eli hauki, joka tällä kertaa pääsi suolakalaksi.

Mikäli tämä kalastusmuoto kiinnostaa, mutta kokemus lajista uupuu, niin Kalastus.comissa on mainio artikkeli kuhanjigikalastuksesta kiinnostuville.

Kaikkien aikojen haukireissu

Pitkän tiistain raadettuani saatoin hyvillä mielin karata keskiviikkona kaupungista jo hyvän aikaa ennen ruuhkia. Tämä jos mikä oli välttämätöntä, sillä Porkkalasta länteen odottivat oppaani paitse perusteellisesti tuntemat, myös vuolaasti kehumat kalavedet. Hauen kudusta oli sopivasti aikaa, joten kalat olivat sekä nälkäisiä että kylliksi rannan tuntumassa. Koko komeuden päälle sopivan tuulinen, pilvinen ja hivenen edellispäivistä jäähtynyt sää.

Merkit olivat jopa liian lupaavat. Suomalaisella mielenlaadulla se tarkoitti sitä, että tärppikin olisi ollut jo voitto. Sellaisen ensimmäinen spotti tarjosi n. 15 minuutin jälkeen Mikalle. Minun vuoroni oli hetkeä myöhemmin.

Toisessa pysähdys esitteli meille muutaman tärpin ja noin viiden kilon vonkaleen, joka päätti vain seurata viehettä turpansa visusti tukossa pitäen.

Neljäs paikka sitten räjäytti pankin. Tuuli kävi täydellisesti avoveteen puskevaa niemennokkaa reunustavaan kaislikkoon. Pian se alkoi tarjota teräviä tärppejä. Muutaman parikiloisen kalan jälkeen siimani päähän ilmestyi viiden kilon mörkö. Kuvauksen ja vapautuksen jälkeen väliin mahtui puolenkymmentä heittoa, kun vapa jytisi astetta jykevämmin. Taistelun jälkeen veneessä olivat sekä tyytyväinen kalamies että kahdeksan kilon hauki, joka sekin pääse takaisin äitinsä luo kasvamaan.

Pari heitto myöhemmin sitten oli aika tutustua mammaan. 40 sentin perukkeesta huolimatta tämä tuttavuus jäi muutamaan sekuntiin, jotka pitivät sisällä äkkipysähdyksen, nykäyksen ja katkipuraistun siiman. On siinä kalan suulla kokoa.

Menetyksestä sisuuntuneena iskin seuraavassa paikassa siiman päähän ahvenenvärisen suspin ja linkaisin ensimmäisen heiton menemään. Viisi sekuntia myöhemmin siiman päässä teutoi hauki, joka veneessä todettiin viiden kilon kalaksi. Seuraavalla heitolla sama toistui, joskin kala oli hivenen suurempi. Kolmannen heiton jälkeen alkoi naurattaa. Siiman päässä pärskytti jälleen hauenluikku ja kipparikin jo hieman ihmetteli touhun tehokkuutta. Tällä kertaa paino jäi tosin kahteen kiloon, mutta peräkkäisillä heitoilla saatujen haukien ennätys pomppasi osaltani kertalaakista yhdestä kolmeen.

Ahti soi antejaan vielä koko joukolla pienenmpiä haukia. Kaikkiaan veneessä kävi 8 kiloisen lisäksi 6 muuta yli 5 kg kalaa ja parikymmentä pienempää haukea. Ei ollenkaan hassumpi saldo viiteen tuntiin.