Aina on hyvä sää olla kalassa

Sanovat, että syksy on ollut näillä main sateisimpia miesmuistiin. Minusta tosin sadetta piisasi myös viime syksynä. Oli niin tai näin, tiistaipäivänä, joka oli lukujaan syyskuun 25. löysin itseni Kalastus.comin Mikan seurasta venerannasta virittelemässä vapoja pyyntikuntoon. Ilma oli harmaana tihuttavasta sateesta, lämpöä oli karvan verran yli 10 astetta ja siihen päälle sadekuuroja kuljetellut reippaampi tuuli. Toisissa olosuhteissa sää ei välttämättä olisi hyvittanut, mutta luonnossa ulkoilun ja erityisesti kalastuksen oltua kyseessä se ajoi saman asian minkä auringonpaistekin.

Koska pidempi siirtymä apajien tykö oli tällä kertaa tehty ajoneuvolla, pääsimme itse asiaan varsin nopeasti. Kovin montaa heittoa ei ensimmäistä tärppiä tarvinnut odotella ja pian saavin pohjalla köllöttivät ensimmäiset vauraammat ahvenet. Löytyivät siitä 9-10 metrin vedeltä sopivasta penkasta.

Jonkun tovin nakkailtuamme myös ensimmäinen veneessä vieraillut kuha oli tosiasia. Pääosa saaliista oli kuitenkin pienenläntää ahventa. Vielä kun terävät pohjakivet ja ahneet hauenpirulaiset verottivat jigikalustoa, päätimme siirtyä seuraavalle spotille.

Toinen pysähdys alkoi tulevalla pohjatärpillä, jota seurasi muutama raitakylki. Tämän jälkeen jigejä sai uitella sikäli tyhjänpanttina, että seuraavan paikan houkutus kävi ylivoimaiseksi. Kaloja lukuunottamatta sama toistui myös siellä, joten paikan parhaaksi anniksi jäi tarina pettävistä kevätjäistä, hulahduksesta, pelastautumisesta ja rantaan kävellessä vielä parilla pilkkipaikalla lämpimässä kevätauringossa pysähtymisestä.

Neljäs paikka olikin sitten omaa luokkaansa. Kaksi ensimmäistä heittoa antoivat kumpikin komean ahvenen ja parin tyhjän kelauksen jälkeen tärppejä alkoi löytyä toiselta puolelta venettä. Keskikoko oli selvästi ensimmäistä paikkaa parempi ja kalapino korvon pohjalla kasvoi tasaisen varmaa vauhtia parven samalla hivuttauduttua lähemmäs venettä ja lopulta sen alle.

Kaikki hyvä kuitenkin loppuu aikanaan ja niin kävi myös tämän paikan ottihaluisille ahvenille. Jonkun aikaa vielä etsiskelimme lähivesiltä nälkäistä parvea, mutta tuhtia haukitärppiä lukuunottamatta kalakosketuksia ei juuri tullut. Vielä kun hämärä vyöryi päällemme uhkaavasti, syntyi raskas päätös reissun lopettamisesta. Kotimatkalla kuitenkin vannoin, että tämä ei tulisi jäämään tähän. Ahvenenta pitää vielä päästä narraamaan tällä avovesikaudella.

Sähkökalastusta Jyväskylässä

Kuva: Inka Vesala

Sähkökalastus on eräs kalabiologian tutkimusmenetelmistä. Menetelmänä se on suhteellisen tehokas pienissä joissa ja puroissa, ja sillä saa melko hyvän arvioin tutkittavan alueen lajikirjosta ja kantojen koosta.

Sähkökalastukseseen tarvitaan kaksi: sähköttäjä ja haavimies. Sähköttäjä kantaa rinkkatelineessä olevaa akkusysteemiä selässään, josta lähtee veteen menevä häntä: katodi. Toisessa kädessä sähköttäjällä on sauvamainen anodi. Katodin ja anodin välille muodostuu sähkökenttä, jonka vaikutuksesta useimmat kalat taintuvat hetkellisesti. Taintuneet kalat on haavimiehen helppo kopata kyytiin tarvittavia tutkimuksia varten. Menetelmä on suhteellisen kalaystävällinen ja sitä käytetään mm. taimenkantojen kartoittamiseen.

Oma onneni on se, että opiskelen todella näin hienojen luontokappaleiden keskellä. Tällä kertaa olimme tutustumassa Jyväskylän läheisyydessä sijaitsevan puron kalakantaan. Tilastoihin pääsi ainakin useampi taimen, mateita ja satakunta mutua.

Sarajärven tunturirautu

Kesällä aikakäsitys lapissa on sen verran erikoislaatuinen, että on yhdentekevää onko sitä. Kun voimat loppuvat, levätään ja kun on levännyt jatketaan. Kala syö sillon tällöin ja mieli lepää jatkuvasti.

Tunturiin nouseminen on raskasta puuhaa. Sitä kun useampi sata metriä noustaan ylöspäin, on kantamukset mietittävä viimosen päälle. Huhupuheiden varassa jätimme siis ylimääräisen ruuan matkasta ja vedet päätimme nauttia suoraan tunturipurosta. Se minkä noustessa alkoi jaloissa painamaan, keveni kyllä vähintäänkin samaa tahtia mielen päältä.

Iltapäivän patikoinnin jälkeen vaihtui jylhät U-laakson maisemat tunturiylängön karuun ja kumpuilevaan maastoon. Mönkijän uraa oli kevyt kulkea ja välillä uran hälvetessä eteenpäin johdatti kivipinot. Kahvit puron rannalla ja pikkuhiljaa kohti järveä. No järvihän se sieltä lopulta tulikin vastaan.

Norjassa ihmismieli on kehittynyt sen verran erikoisenlaiseksi, että kysyessä neuvoa hyvistä kalapaikoista saa läjän rasteja kartalleen. Ja jos itse ei hoksaa kysyä, niin hoksaa kyllä norjalainen kertoa vielä lähtiessään minkälaiseen ottipeliin on norjalainen lohen mullikka perso.

Ensimmäinen punavatsa paistui sopivasti iltapalaksi trangian pellillä ja toinen meni yöksi suolaan. Mukaan reissuun tuli pakattua semmoinen teltta, ettei siitä myöskään päässyt väärällä jalalla ylös. Päivällä purosta vielä pannukokoista sen verran, että mieli tuli täyteen ja illan mittää laskeuduimme takaisin solaan.

Paikka kartalla: http://goo.gl/maps/o9Tz1