Kuhanköllykkä

Jos elämässä jotain tulevaa odottaa, niin yhtä varmasti tulee aina myös lähdön hetki. Sellainen oli edessäni seuraavana aamuna. Loma mökkijärvellä oli päättymässä ja aamulla pakkaisimme tavarat autoon ja suuntaisimme sinne, missä ei samaa vapauden tunnetta tavoittaisi kuin Pohjois-Savon järvillä ja vihreiden metsien siimeksessä. Vaan jos edes ripauksen siitä kiireettömyydestä onnistuisi säilyttämään, niin hyvä olisi.

Vaan se lähdön hetki ei ollut aivan vielä. Vielä oli yksi ilta nauttia siitä kun tuulen vire tyyntyy ja aurinko liukuu oranssina taivaanrantaan. Ja ennen kaikkea siitä odotuksesen tunteesta, joka edeltää jokaista tärppiä. Kuten niin moni tämän kesän illoista, antoi tämäkin odottaa oikein kunnolla. Sain sahata parin kilometrin mittaista järveä päästä päähän niin rantoja pitkin kuin syvänteiden päältä. Mitään ei kuitenkaan tuntunut tapahtuvan.

Aurinko oli jo painunut horisontin taakse, kun päätin käydä vielä kokeilemassa, mitä tuttu jokisuu antaisi. Liikoja en odottanut, sillä ylempänä olevan järven ranta-asukkaat halusivat pitää rantaviivan yhdellä tasalla, joten vesistön latvajärven laskujoen pato oli vähien sateiden vuoksi visusti kiinni. Virtausta oli siis vain nimeksi. Harmittelin ajatuksissani kuivia koskia ja niiden kalakantojen kohtaloa. Sen oman vuollekuhasaaliini saisin kyllä korjattua tulevina kesinä, mutta hentoisen taimenkannan osalta tilanne olisi toinen. Korjaushommiin tuumin pääseväni myös muutoin. Olin nimittäin onnistunut jossain kohtaa katkomaan yhden vavan heti kärkirenkaan alapuolelta…

Näitä pohtiessani olin pistänyt kuitusiimaan päähän keltaisen matojigin kymmengrammaiseen päähän. Sen olin heittänyt pikkunätillä heitolla aivan joensuusta pistävän ruohikon reunaan. Vettä siinä kohtaa oli puolitoista metriä. Kohta jigi tavoitti pohjan ja juuri kun olin toista pomppua aloittamassa tärähti ja lujaa.

Kohta siiman päässä jytyytti siihen malliin, että hetken ehdin jo haueksi, joskin kuhamaisesti tärpänneeksi luulemaan. Vaan onneksi olin väärässä. Pian pinnan tuntumassa välähti messinkinen kylki ja piikikäs selkäveä viisti vedenpintaa. Kuha se oli. Kunnon köllykkä olikin. Vedin henkeä ja kelailin kalaa hiljalleen kohti. Sitä ei hätiköimällä passaisi karkuuttaa.

Jo hyvissä ajoin laskin haavin veneen viereen ja kelasin kalan veneen viereen. Sitten nappasin haavin vasempaan käteen ja laskin sen syvemmälle veteen kalan alle. Samaan aikaan kohotettu oikea käsi ohjasi kalaa haalin päälle. Siinä kohtaa nostin haavin veden pinnan yläpuolelle. Siinä sekunnin murto-osassa, jonka jokainen kalamies tietää, on pärskettä, potkujen jytyytystä, harrasta toivoa ja epävarmuutta. Se epävarmuus päättyi siinä kohtaa, kun veneen pohja kumahti merkiksi, että kala oli paremmalla puolella. Jigi oli totta kai irronnut operaation aikana suupielestä. Niin se usein menee; sitä saa yrittää kerran. Tällä kertaa se yksi yritys riitti.

Vaan se kuha. Vaikka olen muutaman kerran ollut kaverina nostamassa nelosella alkaviin kilomääriin varttuneita kuhia, eivät yli kahden kilon kalat olleet kovin usein osuneet kohdalleen. Vaan tämä oli, lähempänä kolmostakin, tuumin tyytyväisenä. Se oli ennätyskuha siinä. Oikeastaan aika sopivan kokoinen. Sen saattoi vielä hyvillä mielin ottaa ruuaksi, mutta sen verran suuri, että siinä hetkessä oli jotain juhallista.

kuha3

Seuraava heitto antoi vielä perään toisen hyvänkokoisen kalan, edellistä toki pienemmän, mutta hyvän köllykän kuitenkin. Verestettyäni sen tuumasin, että olin saanut sillä erää kylliksi kalaa. Ei sitä enempää tule pyytää kuin mitä syö. Kiitin järveä ja suuntasin kohti kotirantaa. Hymyilytti. Ensin meni rikki vapa, sitten kuhaennätys. Olisi sen loman voinut huonomminkin päättää.

”Jos riiustaa ja rakastaa, metsästää ja kalastaa, niin jossain joskus onnistaa.”

Goddejärvi

Sitä kolme päivää mietittiin ja nimeä maisteltiin suupielillä: Godde, Goddelle ja Godden rautu. Puhuvat hurjimmat, että siellä korkeuksissa se saa rautukin kannibalimaisia piirteitä ja kasvaa mittoihin mitä varten on siimat käytävä tarkasti läpi rispaantumien varalta. Sitä mielipahan määrää on vaikea järjellä hälventää, kun siima katkeaa väärällä hetkellä. Se on siinä tapauksessa Godden rautu joka nauraa parhaiten.

Sormi piirsi karttaan reittiä edestakaisin, eikä se Godden maasto siitä kesyyntynyt vaikka sitä viivaa karttaan kuinka yritti kynällä vedellä. Ylös on vain mentävä jyrkästi ja kiviä pitkin jos meinaa. Tämän saman hulluuden kanssa minä epäilen heikompien jo menettäneen järkensä. Onnekas on se joka ei kalastuksen viettiä tunne.

”Mies voi kyllä lähteä Goddelta, mutta Godde ei lähde mielestä”

Juhannuksen alla aloitimme lähestymisen Godden juurella olevaa Lossujärveä kohti. Keli suosi kulkijaa siten, että sai varmasti kulkea yksin koko viikon sen minkä kulki. Ihmisiä tällä reissulla ei nähty, vaan sadepisara tuli tutuksi. Yksin sai kantaa myös Godden pirun harteillaan. Piru alkoikin tuntumaan heti kun pääsimme kuuluvuusalueiden ulkopuolelle. Kotia jääneestä lusikasta alkoi urhaaminen Godden raudulle, kun katkoi puukosta terän ja rikkoi sadehousut. Yön läpi vaeltaminen sai jäädä.OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Eikö se nuoren miehen mieli ollut vielä nähnyt tarpeeksi kivikkoa vai oliko se jo Godden sekoittama, kun se päätti, että Goddelle noustaan Urtasjärven kautta. No kyllä ei tarvitse kuin karttaan vilkaista ja todeta, että Goddelle ei nousta Urtasjärven kautta. Vaan niin se nousu alkoi. Vertikaalinen korkeusero oli nopeasti laskettavissa käyristä ja summa oli 400 metriä. Matkaa tuonne lähes 10 kilometriä Urtasjärven leiristämme. Tässä vaiheessa fiksuimmat osasivat jättää leikin samantien kesken. Puukuksa katkoi remminsä rinkan päältä ja jäi niille sijoilleen jonnekkin erämaahan. Näillä lahjoilla sitä toivottiin Godden jo leppyvän. Vaan kyllä ei leppynyt!

”Eihän se nyt ainakaan vähään aikaan ala satamaan”

Godde oli järjestänyt nousunvarrelle sen verran houkuttelevan vesiputouksen, jossa saattaisi mies kylpeä vielä ennen järveä. Puhetta oli, että Goddelle ei mennä törkyisinä ja olihan tässä jo kolme päivää taivallettukkin. Tässä vaiheessa oltiin rinteeseen noustu jo melkein puoliväliin ja oli jokatapauksessa levähdyksen paikka. Houkutus vei ja sai jättämään sadesuojauksen auki hetkeksi. Godde avasi tulen ja siinä vaiheessa suihkun reunaa ei näkyny näitten huippujen tällä puolella. Puoli tuntia kivikossa ilman vaatteita odoteltiin sateen loppua, jos joku riepu säilyisi kuivana. No, puoli tuntia tunturisateessa on sellainen aika, että oma karvapeite ei enää eristä lämpöä siinä vaiheessa. Sade ei loppunut ja kaivoimme viimeiset kuivat rinkan sateensuojan alta. Sen verran se tietysti helpotti reissua, ettei tarvinnut enää kantaa huolta kuivista vaatteista.

Jos mietitään asioita, jotka sopivat hyvin yhteen, niin kyllä rankkasade ja rakkakivikko ei sovi. Minun jalkaan ei ainakaan semmoisia kenkiä ole vielä tehty, jotka siinä pitäisi. Tämä tietysti laskettiin vain yhdeksi Godden kiusauksista, mutta mielen päälle alkoi pikkuhiljaa kertyä omanlaisensa rakkakivikko. Raudut oli edelleen siellä ylhäällä, mielessä, ja sinne jatkettiin.

Korkeuskäyrä 900m kohdalla tapahtui kaksi asiaa. Tuli sumu ja näkyvyys kapeni sen verran, että ei arvannut kun 20 metriä suunnitella elämäänsä kerralla eteenpäin. Siinä kohdalla kävi myös mielessä sellainen totuus, että sen ääneen lausuminen tuotti vaikeuksia, vaikka kaverin ilmeestä tämä oli helppo päätellä. Lumi peitti kaikki sen näköiset kohdat mihin saattoi teltan pystyttää. Ylempänä saattoi olla tietysti vielä sama tilanne. Viimeisenä oljenkortena oli uhrattava vielä kerran Goddelle. Rinkan reunaan sidottu perhovapa oli sen verran sopivassa kohdassa, että sen saattoi katkaista kevyesti jalan pikkuisen livetessä kaltevalta kiveltä. Tässä vaiheessa alkoi kaikki voimasanatkin olla jo täysin käyttökelpoisia.

OLYMPUS DIGITAL CAMERALopulta GPS kertoi meidän olevan 100m päässä järvestä. Sumu oli sen verran sankkaa laatua, ettei tarvinnut nähdä edes koko järveä. Kiipesimme koko ylängön ainoalla tasaiselle kivettömälle kohdalle vain todetaksemme, ettei tämän rapakon reunalle saisi telttaa vielä moneen viikkoon. Painuimme alas Lossun puolelta. Tällä reitillä ei ollut kiviä, ei puhetta ja askelmerkki oli sitäkin pidempi.

”Ootko käyny Goddella?”

Vuoren väkevyys tuli mitattua melko ankaralla tavalla. Tästä ei vuori tämän valtakunnan rajojen sisäpuolella väkene. Jos olet menossa Goddelle, niin älä mene. Mies voi kyllä lähteä Goddelta, mutta Godde, Godde ei lähde mielestä.

Sen järvimörön, ison kuhanköllykän perässä

Tunti ja minuutti kerrallaan lähestyy se hetki, kun se iso taivuttaa vapaa oikein kunnolla. Niin sitä toivoo, joka kerta kalavesille lähtiessä ja siellä ollessaan.

Viime viikkoina olemme liottaneet siimoja niin järvivesissä vaihtelevilla tuloksilla. Reissuista ensimmäinen suuntautui järville Pohjois-Savoon niihin aikoihin, kun päivä oli kaikkein pisimmillään. Liekö myöhäinen, mutta äkäinen kevät vai sitä seurannut paahteinen alkukesä, mutta kalat antoivat hakea itseään oikein urakalla. Samat penkat ja montut, joista juhannuksen jälkeisinä viikkoina oli usean peräkkäisen kesän kokemuksella tottunut saamaan tukevia tärppejä oli vaiti. Eivätkä ne tutut uistelupaikatkaan sanoneet juuri mitään. Eivätkä edes jigaten ne tutut jokisuu ja virranmonttu, jotka viime kesänä antoivat silloinkin, kun muualta ei saanut mitään.

kalaa (9)

Vaan niin se menee tässä maailmassa, että työ yleensä palkitaan. Niin tälläkin kertaa. Useamman tunnin jigaaminen ei antanut ensimmäistäkään merkkiä kuhista. Jokunen hauki kävi silikonimatosia haukkaamassa ja sama virsi jatkui paikasta toiseen. Vaan viimein edessä tuttu joenmutka, joka vuosien varrella oli satunnaisesti antanut hyviä ruokakaloja. Koska ei kalantulo voinut juuri huonommas kääntyä, vaihtoimme taktiikkaa ja laskimme vaaput vetoon.

kalaa (8)

Kauaa ei mennyt, kun joki antoi kunnon tärpin heti ensi metreillä. Tuo peto ei kuitenkiaan jäänyt vielä tekemään pidempää tuttavuutta. Kotvan matkaa myöhemmin tärähti uudelleen ja tuo messinkikylki nousi veneeseen asti. Uusintakierroksella seurasi pari lisää. Paikallisen menestyksen syyksi arvelimme mutkaan laskevan puron ja sen synnyttämän pienympäristön. Tiedä sitten, mutta joka reissulla tuo paikka on vähintään yhden kuhan antanut ruuaksi. Muualla oli mykkää.

iltaaurinko

Kesän edetessä on saanut ihastella järviluonnon kauneutta niin sateisina kuin aurinkoisina iltoina. Otin kannalta kelillä ei ole vallan suurta merkitystä ollut, mutta kyllä niissä peilityynissä ja lämpimissä kesäilloissa on sellaista taikaa, ettei sitä sanoilla ja kuvilla pysty välittämään kuin murto-osan. Hiljalleeen hämärä on tullut hieman aikaisemmin ja hieman syvempänä.

IMG_5838

Samaan tahtiin on parantunut kalantulokin, vaikka satunnaisena se on pysynyt. Välillä on saattanut kymmenessä minuutissa ottaa viisikin kalaa ja sitten olla taas tuntikausia hiljaista. Olkoon. Kyllä meidän kalaporukallamme aikaa riittää odottaa ja etsiä.

Yhtenä aamuna heräsin mielitekoon: savustettu ahven olisi maistunut. Eipä auttanut kuin käydä matoja kaivamaan. Kun purkissa oli sata lihavaa lieroa, suuntasin niiden kanssa tutun selkäveden reunamille tuuheaa ahvenheinikkoa etsimään. Siitäpä se löytyi mistä ennenkin.

Kohta ankkuri otti pohjaan ja sen perään laskin suurella koukulla ja kunnon kastemadolla varustetun pilkin. Sen jätin keikkumaan veneen tahtiin ja varustin asianmukaisesti myös mato-ongen, jolla pääsin koluamaan heikon koloja. Ja voi mitä lystiä seuraava puoli tuntia oli. Milloin vietiin kohoa komeasti pinnan alle, milloin pilkkiin täräytettiin äkäisesti. Sitä olisi mielellään jatkanut pidempäänkin, vaan taivas peittyi hiljalleen pilveen ja tuuli asettui liki tyyneksi. Sitä myöten myös ahven pisti suunsa kiinni.

kalaa (2)

Parisen tuntia myöhemmin istuin savustuspöntön äärellä. Sinne päääsivät katajasavun herkullisiin aromeihin kypsymään ahvenenpullukat. Ja lopputulosta maistellessani tuumin, että kova saa olla valehtelemaan se, joka väittää maailmasta löytyvän vastasavustettua kalaa merkittävästi herkullisempaa ruokaa.

Mutta sitä isoa odotan vieläkin. Josko se tänään tärppäisi, tai huomenna.