Sen järvimörön, ison kuhanköllykän perässä

Tunti ja minuutti kerrallaan lähestyy se hetki, kun se iso taivuttaa vapaa oikein kunnolla. Niin sitä toivoo, joka kerta kalavesille lähtiessä ja siellä ollessaan.

Viime viikkoina olemme liottaneet siimoja niin järvivesissä vaihtelevilla tuloksilla. Reissuista ensimmäinen suuntautui järville Pohjois-Savoon niihin aikoihin, kun päivä oli kaikkein pisimmillään. Liekö myöhäinen, mutta äkäinen kevät vai sitä seurannut paahteinen alkukesä, mutta kalat antoivat hakea itseään oikein urakalla. Samat penkat ja montut, joista juhannuksen jälkeisinä viikkoina oli usean peräkkäisen kesän kokemuksella tottunut saamaan tukevia tärppejä oli vaiti. Eivätkä ne tutut uistelupaikatkaan sanoneet juuri mitään. Eivätkä edes jigaten ne tutut jokisuu ja virranmonttu, jotka viime kesänä antoivat silloinkin, kun muualta ei saanut mitään.

kalaa (9)

Vaan niin se menee tässä maailmassa, että työ yleensä palkitaan. Niin tälläkin kertaa. Useamman tunnin jigaaminen ei antanut ensimmäistäkään merkkiä kuhista. Jokunen hauki kävi silikonimatosia haukkaamassa ja sama virsi jatkui paikasta toiseen. Vaan viimein edessä tuttu joenmutka, joka vuosien varrella oli satunnaisesti antanut hyviä ruokakaloja. Koska ei kalantulo voinut juuri huonommas kääntyä, vaihtoimme taktiikkaa ja laskimme vaaput vetoon.

kalaa (8)

Kauaa ei mennyt, kun joki antoi kunnon tärpin heti ensi metreillä. Tuo peto ei kuitenkiaan jäänyt vielä tekemään pidempää tuttavuutta. Kotvan matkaa myöhemmin tärähti uudelleen ja tuo messinkikylki nousi veneeseen asti. Uusintakierroksella seurasi pari lisää. Paikallisen menestyksen syyksi arvelimme mutkaan laskevan puron ja sen synnyttämän pienympäristön. Tiedä sitten, mutta joka reissulla tuo paikka on vähintään yhden kuhan antanut ruuaksi. Muualla oli mykkää.

iltaaurinko

Kesän edetessä on saanut ihastella järviluonnon kauneutta niin sateisina kuin aurinkoisina iltoina. Otin kannalta kelillä ei ole vallan suurta merkitystä ollut, mutta kyllä niissä peilityynissä ja lämpimissä kesäilloissa on sellaista taikaa, ettei sitä sanoilla ja kuvilla pysty välittämään kuin murto-osan. Hiljalleeen hämärä on tullut hieman aikaisemmin ja hieman syvempänä.

IMG_5838

Samaan tahtiin on parantunut kalantulokin, vaikka satunnaisena se on pysynyt. Välillä on saattanut kymmenessä minuutissa ottaa viisikin kalaa ja sitten olla taas tuntikausia hiljaista. Olkoon. Kyllä meidän kalaporukallamme aikaa riittää odottaa ja etsiä.

Yhtenä aamuna heräsin mielitekoon: savustettu ahven olisi maistunut. Eipä auttanut kuin käydä matoja kaivamaan. Kun purkissa oli sata lihavaa lieroa, suuntasin niiden kanssa tutun selkäveden reunamille tuuheaa ahvenheinikkoa etsimään. Siitäpä se löytyi mistä ennenkin.

Kohta ankkuri otti pohjaan ja sen perään laskin suurella koukulla ja kunnon kastemadolla varustetun pilkin. Sen jätin keikkumaan veneen tahtiin ja varustin asianmukaisesti myös mato-ongen, jolla pääsin koluamaan heikon koloja. Ja voi mitä lystiä seuraava puoli tuntia oli. Milloin vietiin kohoa komeasti pinnan alle, milloin pilkkiin täräytettiin äkäisesti. Sitä olisi mielellään jatkanut pidempäänkin, vaan taivas peittyi hiljalleen pilveen ja tuuli asettui liki tyyneksi. Sitä myöten myös ahven pisti suunsa kiinni.

kalaa (2)

Parisen tuntia myöhemmin istuin savustuspöntön äärellä. Sinne päääsivät katajasavun herkullisiin aromeihin kypsymään ahvenenpullukat. Ja lopputulosta maistellessani tuumin, että kova saa olla valehtelemaan se, joka väittää maailmasta löytyvän vastasavustettua kalaa merkittävästi herkullisempaa ruokaa.

Mutta sitä isoa odotan vieläkin. Josko se tänään tärppäisi, tai huomenna.

Aamukuhan perässä

Jos järvikuhakauden avaus meni viime kesänä osaltani aina juhannukseen asti, niin tänä kesänä onnistuin ajoittamaan ensiyrityksen sentään pari viikkoa paremmin.

Ilmojen herra piti pitkät helteet pohjille. Vedet lämpenivät kesäkuun ensipäivinä lukemiin, joita yleensä näkee vasta heinäkuussa. Viime kesänä tähän aikaan ei tainnut vielä viisitoista astetta mennä veden lämpötilassa rikki. Vaan nyt aallot liplattelivat kaksikymmen asteisina.

Vaan helteistä viis. Arvaahan sen, kuinka siinä käy, kun pitkään suunnittelee kalareissua tiettyyn kohtaan. Esterihän se pisteli menneenä perjantai-iltana parastaan. Ja vaikka en ihan pienestä sateesta vesillä hätkähdä, niin tuo sade oli sitä laatua, että se piti minut sisällä. Toisaalta sateen rummutuksessa ja ropinassa on se hyvä puoli, että uni maittaa enemmän kuin hyvin. Niinpä pistin maate ja päätin yrittää aamulla uudemman kerran.

Vaille viisi maisema oli kylpi jo aamun valossa. Pikaisen kahvin juotuani riensin kohti rantaa. Välineitä viritellessäni ehdin kotvasen ihastelemaan höyryävää vettä. Järvi palaa, sanoi vanhakansa tuosta kiehtovasta näystä. Jotain ikiaikaisen kiehtovaa siinä oli.

kuha (2)

Kotvasen unelmoin, vaan kohta olin jo veneessä ja viitisen minuuttia myöhemmin olin ensimmäisellä ottipaikaksi arvelemallani. Koska vesi oli niin lämmintä, aloitin yrittämään suoraan kesällä saalista antaneilta paikoilta. Toisella heitolla tunsin jo heti jigin pudottua veteen pienen roppaisun. Seuraavalla pompulla kala oli kiinni. Pieni kuha, joka pääsi oitis kasvamaan. Sen jälkeen sainkin pomputtaa kotvan tyhjään ja vaihdoin paikkaa.

Toinen paikka aloitti vaiteliaasti. Kymmenen minuutin saldo oli kaksi pohjatärppiä ja yhtä monta viehemenetystä. Perukkeet kun hyvämuistisena miehenä olin jättänyt kotiin. Vaan sitten alkoi tapahtua. Peräkkäisillä heitoilla veneeseen nousi kaksi pientä haukea. Muutama heitto myöhemmin tunsin varovaisen tärpin. Sama toistui seuraavalla pompulla. Samoin sitä seuraavalla. Muutin rytmiä ja kohta siima tökkäsi kuin seinään. Vastaiskun jälkeen peto tuli muutaman metrin siiman perässä, potkaisi sitten ja meni menojaan. Myös paikka vaikeni sitä myöten.

kuha (1)

Seuraavat paikat olivat vaiteliaita ja kellokin alkoi olla jo sen verran, että kotiväki piti päästää pälkähästä. Yhden muutamana vuonna hyvin saalista antaneen paikan päätin vielä testata. Se oli pieni monttu joen mutkan ulkoreunassa, pari metriä leveä, kolme ja puoli syvä. Ajoin venen keulan rantaheiniin kiinni ja heitin noin viisitoistametrisen heiton. Jigi ei ehättänyt pudota kuin hetken, kun kuha oli kiinni. Tuo 40-senttinen messinkikylki tuli kiltisti veneeseen. Seuraavalla heitolla sama toistui kolmannella pompulla. Muutaman tyhjän heiton jälkeen paikka antoi vielä kolmannen mittakalan. Sen myötä otin kurssin rantaan.

kuha (4)

Kolme tuntia myöhemmin olivat tuoreeltaan verestetyt kalat jo vaaleina fileinä. Pintaan ripaus suolaa ja valkopippuria ja sitten voinöllin kanssa pannulle. Kaveriksi uusia perunoita. Ei sitä täydellisen ruuan sen ihmeellisempää tarvitse olla.

Fongaamassa

Olimme jo useamman viikon ajan yrittäneet saada innokkaiden fongaajien kanssa sovitettua kalenterimme yhteen siten, että yhden illan mittainen tutustuminen tähän itselleni uuteen tapaan harrastaa kalastusta olisi mahdollinen. Vaikka tilanne näytti välillä jo hyvin toivottomalta, löytyi lopulta kaikille sopiva päivä.

Kellon ohitettua iltakahdeksan annoin peltihevoselleni pohkeita ja usutin sen kiitolaukkaan kohti Helsingin läntisiä vesialueita. Arvelin olevani viimeinen paikalle saapuja, mutta yllättäen sain astella tyhjälle rannalle. Suoritin tarkastussoiton – jospa olinkin ymmärtänyt selkeät koordinaatit täysin väärin. Vaan oikeassa paikassa olin ja paria minuuttia myöhemmin kohti marssi kolme reipasta kalamiestä. Kätten ravistelun jälkeen pudotin varmuuden vuoksi osan aukiunohtuneen reppuni sisällöstä maahan ja pikaisen noukkimisen jälkeen suuntasimme kohti arveltuja ottipaikkoja.

Kallioilla tuli vastaan polkupyörällä liikkunut kalamies, joka kertoi karkuuttaneensa taimenen. Hetken rupattelun jälkeen jatkoimme matkaa ja kohta olivat pyynnit jo vedessä. Vaikka sesonki oli jo reippaasti takana, kokeilimme tuolloin vielä lähestymässä olleeseen kalamaratoniin valmistavana toimenpiteenä, josko siian onginta olisi tulosta tuottava laji. Niin luikertelivat koukkuun pudotetut madot kohta Itämeren pohjassa kaloja härnäämässä.

fongaus (1)

Kauaa ei ensimmäisiä tärppejä tarvinnut odottaa. Siikoja ei rantaan asti tullut yhtään. Sen sijaan maihin nousi nopeaan tahtiin kolmea eri sorttia särkikaloja.

fongaus (3)

Loitompana osa seurueesta yritti yhyttää taimenta. Toiset virittelivät grilliä ja minä puolestani sain tutustua tarkemmin siihen, millaisilla koukuilla kalamaratonilla oli tarkoitus kolmisenkymmentä eri kalalajia ylös juksata. Melkoinen oli kokoero ankeriaalle ja tokoille tarkoitetuilla koukuilla.

fongaus (7)

Tuossa vaiheessa iltaa aurinko alkoi jo painumaan mailleen. Söimme rauhassa makkaraa ja kuuntelin hyväntuurisen seurueen keskinäisiä pohdintoja tulevasta kilpailusta, kalalajeista ja toisista joukkuesta. Jutustelun keskeytti hetkeksi komea hanhiparvi. Vielä tovin odoteltuamme hämärä oli kyllin voimakas. Oli aika kaivaa repuista esiin otsalamput ja siirtyä illan päälajin, eli lirkkimisen pariin.

Lirkkimisen idea on yksinkertaisuudessaan kahlata rantavedessä ja havaita otsalampun valon avulla kivien koloista esiin tulleen pikkukalat. Kun kala osuu silmiin, laitetaan sen suun eteen ohuen siiman päässä pienenpieni koukku, jossa on pienenpieni pala hoikasta lierosta. Jahka kala on saaliinsa nielaissut, nostetaan se vedestä ja todetaan lajipiste saaduksi.

fongaus (16)

Niin astahdin veteen ja napsautin otsalampun päälle. Mikä maisema pohjassa avautui! Sama rantakivikko, joka päivällä oli 10-30 sentin vedessä jotain tylsän ja huomaamattoman väliltä oli nyt kiehtova vedenalainen maailma, joka kuhisi elämää. Kiviä vasten erottui tuon tuosta kalojen hahmoja: tokkoja, kivinilkkoja, simppuja ja kiiskiä. Itse en ollut tokkoa nähnyt ennen kuin kuvista, mutta muutamaa kymmentä sekuntia myöhemmin moinen oli kädessäni. Tiedä sitten oliko hieta- vai liejutokko, mutta tokko kuitenkin. Heti perään ylös nousi kivinilkka – sekin ensimmäinen elämässäni. Vaikka kaloilla oli mittaa vain muutamia senttejä, niin jokaisen saaminen oli hieno elämys.

fongaus (15)

Pimeän ympäröimänä otsalampun valossa veteen aukeavan ikkunan intensiivinen tuijotus ja tapahtumien runsas määrä tekevät siitä yllättävän koukuttavan tavan kalastaa – jollain tapaa tuulastusta kiehtovuudessaan muistuttavan, mutta myös paljon sosiaalisemman ja hauskemman.

fongaus (18)

Illan saldoksi muodostui lopulta yhdeksän kalalajia. Lienee omien reissujeni ennätys. Vaan suurempi saalis oli kytemään jäänyt kiinnostus lajiin. Tämä ei ollut viimeinen kerta, kun olisin otsalampun kanssa lirkkimässä. Tiedä vaikka tulevana vuonna Retkipaikalla olisi oma joukkueensa Kalamaratonillakin. Jos utelialisuus lajia kohtaan heräsi, niin suosittelen lukemaan Juhan blogia ja tykkäämään Fongauksen Facebook-sivusta.

Kuusaankoskella kalassa

Usvaisella joenniskalla on oma tunnelma. Koski virtaa oman tahtonsa mukaan välillä pyörien ja madellen. Toisinaan se keksii raivokkaasti paiskautua vasten kiviä. Kohina on säädetty juuri sen verran kovaksi, ettei siinä tarvitse omia ajatuksia edes kuulla, kunhan vain on. Vaan kosken keskellä se asustaa lohi, ja lohen viisaudenhan me tunnemme. Se on armoa antamaton koettelemus kalamiehen itsetunnolle, kun joen varressa seisomme jälleen vapa kädessä. Siitä on kysymys koskikalastuksessa. OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Toukokuussa voi arvata että koskessa vesi on korkealla talven jäljiltä, sillä niinhän se on korkealla järvissäkin. Koskessa korkea vesi tarkoittaa sitä, että virta on kova kun on paljon vettä päällekkäin ja kaikki pyrkii menemään samaan suuntaan. Siinä kyydissä painavampikin viehe tai perho tuntee itsensä kevyeksi valuessa virran mukana. Vesi myös peittää rantoja sillä tavalla, että sopivaa onkipaikkaa voi olla vaikea löytää. Sopivia paikkoja kuusaankoskelta kuitenkin korkeammankin veden aikaan löytyy, vaikka sitten niskan päältä, jossa suurempi puusto ja pensaikko on vähäsempää. Ja niskan päällä olikin sitten hyvät paikat.OLYMPUS DIGITAL CAMERASe ei ollut vielä aurinko kerennyt usvaa polttamaan kun vieressä tärisi. Tärähti sellainen herätyskello soimaan, että sen tuomaa virnettä kasvoille ei nimittäin onnistu ilman keksimään. Kova tuli taimenelle ikävä virtaan, kun tajusi, että suussa ei maistukkaan salakka vaan jotakin langasta kyhättyä viritystä roikkui suupielessä. Liekkö se sitten ollut istukkaan hölmöyttä vai nuoruuden höntyilyä kun tuolla tavalla heti aamusta. Kaunis oli kala ja korkeaksi se nosti mielen. Kosteilla käsillä väkäsetön koukku oli kevyt irroittaa ja kala sai toisen mahdollisuuden.OLYMPUS DIGITAL CAMERALopulta se aurinko voitti yön ja usvakin meni siinä samalla. Samalla kun päivä kirkastui alkoi virran voima käydä taas hyvinkin tutuksi. Kalamiesten onneksi ovat kosken varteen rakentaneet laavun, jossa voi makkaralla siirtää suuremman epätoivon tunteen vielä pikkuisen myöhemmäksi. Vaan ei se kala syö viehettä joka ei vedessä riudu. Se on ainakin varma, jotenka makkarat oli paistettu melkolailla nopeasti samaten kun kahvit hörpitty.

OLYMPUS DIGITAL CAMERAKymmenen tuntia kun oli joenvarressa seisottu ja yhdeksän kun oli viimeksi saatu aistihavainto kalasta tapahtui se, missä jokainen kalamies tahtoo olla vavan varressa. Alkoi nimittäin kalalla ruoka maistumaan. Samassa hetkessä soi vavat ympäri jokea. Viisi tärppiä vastarannalla ja kuusi kaverin vavassa kolmen metrin päässä. Siitä sai silmulla olevat koivunlehdet ottaa vihreän sävystä mallia omilta poskipäiltä. Vaan haavin varressa se sai vihreäkin väri kyytiä suupielten ja otsapoimujen nykiessä ylöspäin. Tämä ensimmäinen rannalle tulija taisi olla järvilohi istukas, jonka nuoruuden hölmöydet annoimme myös anteeksi ja kala pääsi takaisin.OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Viimeisenä ehdokkaana naapurin vavassa oli sitten vielä taimen. Kokonsa puolesta hänen hölmöilynsä sai nyt päättyä, siis taimenen. Istutettua lajiketta kun tämäkin vielä oli. Ei liian pieni eikä liian suuri. OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Samalla alkoi näistä miehistä olla tiristettynä viimeisestkin energian sopusijat ulkoilmaan ja kalastus sai päättyä. Kahdentoistatunnin lupa oli käytetty vaan virne se jatkui kaverin suupielessä. Kuusaankoski sijaitsee Laukaassa ja koskialueen lupa-asioista vastaa kosken vieressä oleva Varjolan tila.

Erämaalammen mustat vedet, arvaamattomat jättiläisahvenet

Tuhansien järvien maamme kätkee metsiinsä vielä suuremman joukon lampia. Jos eteläisessä Suomessa pienimmätkin lätäköt saavat ympärilleen mökintapaisia tiukasti aidattuine pihapiireineen ja siellä rentoutueessaan naapurille mittämömistä kiukustuvine isäntäväkineen, niin loitompana rannikon kiihkeydestä saavat lammet olla rauhassa. Siellä ne odottavat kulkijaa, joka sattuisi niiden rauhan, kauneuden ja muut mahdollisuudet huomaamaan.

Yksi näistä lammista, mitättömäksi voisi joku sanoa, sijaitsee jossain Sisä-Savon salomailla, syrjäseuduilla. Siitä ei mennä tarkemmaksi, sillä tuolla tummalla erämaalammella on salaisuus, joka saa siihen vihkiytyneet tarpomaan sen jäälle talvi toisensa perään. Välillä se saattaa olla vaiti, antamatta nykäisyään. Vaan toisinaan, kun seidat ovat lempeät, palkitsee se pyyntimiehen avokätisesti.

Meidän kohdallemme tuo antelias aika osui kolme-neljä vuotta sitten. Kymmenisen laihaa vuotta olimme lammen jäällä jaksaneet tarpoa, kun eräs maaliskuinen päivä houkutteli Juhan taas kokeilemaan. Lampi on bumerangin moutoinen, enimmäkseen kolmisen metriä syvä. Kahdessa kohtaa vettä on peräi kuusi metriä ja näiden syvien kohtien välissä on vain puolentoista metrin syvinen harjanne. Tuon harjanteen kohdalle Juha kairasi reiän toisensa perään, heitti pilkin veteen, teki temppuja ja toivoi, mutta laihoin tuloksin.

Tavaroita jo pakkaillessaan hän kuitenkin tunsi hyvin varovaisen tärpin. Kohta kala nousi ylös kohti avantoa, mutta kuinka ollakaan, matka tyssäsi jäänreunaan. Mielessään Juha kirosi kiinni jääneen koukun ja karanneen kalan, vaan eikös kohta siiman päässä tuntunut tukeva sähkötys. Juha jatkoi vetämistä ja hiljalleen kala tuli ylös avannossa. Viimein jäähileen alla pilkotti jotain niin lähellä, että sinne saattoi työntää kätensä. Sormet löysivät tiensä kiduskannen alle ja kohta jäällä köllötti valtava ahvenen, pitkälti toistakiloinen. Samalla lampi taas vaikeni.

ahvenet

Vuotta myöhemmin, osapuilleen samoihin aikoihin suuntamisemme taas tutulle lammelle, tutulle harjanteelle. Tälläkin kertaa lampi oli hiiren hiljaa. Eivät kiisket, eivät särjet käyneet tutustumassa pilkkutoukkiin. Vaan viiden minuutin kohdalla jotain tapahtui. Pitkällä tapsilla varustetussa pilkissä tuntui hentoinen tärppi. Pienen pieni. Tein vastanykäyksen ja samalla siima tyssäsi. Nyt oli minun vuoroni manata jäänreunaa ja heti perään havahtua potkuun. Tällä kertaa pinnan alla intouduttiin tekemään useampi kunniakierros kairanreiän juurella. Vaan viimein pää osui kohdalleen ja jotain suurta alkoi nousemaan kohti pintaa. Hetkeä myöhemmin käsi avitti jäälle ahvenen, jota suurempaa en eläessäni ollut nähnyt. 1,5 litran limonadipullo näytti sen rinnalla mitättömältä. Ja siihen lampi taas vaikeni. Vaaka sen sijaan riemuitsi kanssamme ja näytti kalalle painoa 1,5 kiloa. Leveyttä sillä oli enemmän kuin Helsingin Sanomien sivulla. Vaan se oli silloin vanhaan hyvään aikaan se. Nyttemin tuo Hesarin sivun leveys on saavutettavissa jo pienillä kaloilla.

ahvenet (2)

Kalastus on siitä kummaa puuhaa, että sitä haluaa saada sen suuren. Ja sitten kun se saa, niin ei olekaan tyytyväinen. Vesille pitää palata saamaan uudestaan se suuri tai mieluummin vielä suurempi. Niinpä tuona samana keväänä palasin lammelle. Kevät oli jo pitkällä ja lumipeite jäällä hupeni silmissä. Hymyillen marssin suoraan tutulle avannolle. Tällä kertaa pinnan alta vastattiin tervehdykseeni välittömästi ja tutun kuvion jälkeen jäällä kekkuloi jälleen reilun kokoinen ahven. Tämän raitapaidan kuvasin tasapuolisuuden nimissä Maaseudun Tulevaisuuden -sivun päällä fileerausveitsi antamassa lisää mittakaavaa. Komea kala oli tämäkin, vaikka vaaka vain 850 grammaa painoksi näyttikin.

Kohta on aika taas suunnata lammelle, jonka vesi on mustaa.

Kirjolohta pilkkimässä Vaajakosken Liekkilammella

Talvella ulkoilu lienee kahden kauppaa. Se on nimittiäin nyrkkitappelua motivaation ja pakkasen hampaiden terävyyden kesken. Pilkkimisestä kun on kyse ja lupa-asiat hoidettu hyvissä ajoin etukäteen tulee mittelöstä melkolailla tylsä. Tappelu oli niin hyvä, ettei pakkasmittaria edes näkynyt koko lauantaiaamuna. Lupa-asiat sen suhteen kunnossa, kun oli tarkoituksena käydä mittaamassa istukaskirjolohen viekkaus pakkaspäivänä. Pakkasen purevuus selviäisi tarkemmin vasta kotia tultaessa riippuen minkälaisen kassin kanssa matkaa poljettiin takaisin. Matkaa Vaajakosken liekkilammelle kertyi kuitenkin reilut seitsemän kilometriä.IMG_1215

Alusta asti oli selvää, että tärppien määrä saattoi jäädä pikkuisen normaalin ahvenparven aktiivisuuden taakse. Ensimmäinen tunti kuluikin lähinnä mielenlujuuden mittaamisen merkeissä. Onneksi repusta löytyi taas mielenlujiketta ja lämmikettä eli termoskahvia. Eivät vaan vielä ole keksineet mitenkä tuon kahvin saisi valumaan varpaisiin asti, sen verran kuitenkin pääsi kumpparin pohjasta villasukan läpi kylmä hohkamaan.IMG_1214

Vaan siinä kolmatta tuntia seistessä, saattoi jo aurinkokin päästä pilvenläpi hohkamaan. Vaan oli sen verran seesteinen hetki, että sitä katseen johdattamana mieli pääsi karkaamaan tuosta ongen latvasta pikkuisen toisenlaisiin ajatusmaailmoihin. Siinä vaiheessa heräsi patterin termostaatti ja lämpö lähti virtaamaan sellaista kyytiä, ettei se sitä vauhtia karannut edes vanhan kerrostalon ikkunanpielistä. Kyllä kävi taas luontoa kiittäminen, kun ovat kehittäneet ihmiselle ja varsinkin kalastamiseen taipuvaiselle nuorelle miehelle tämän reaktiojärjestelmän sillä seuraava kädenliike oli täysin vaistonvarainen. Tässä vaiheessa lahjakkaimmat osaavat jo arvata, että kyseessä oli vastaisku.

Pilkkireikä sattui olemaan sen verran matalassa kohdassa, että tuo jään lämpimämmällä puolella polskiva lohen serkku sattui olemaan aivan metrin etäisyydellä. Onnekas olin sen suhteen, että kala sai heti muutaman kierroksen jälkeen melkopian selville siiman paksuuden ja pääsimme yhteisymmärrykseen siitä, että nostokoukku löysi tiensä kiduskannen alle.IMG_1216

Seitsemän kilometriä ja -15 astetta pakkasta. Saattoi siinä iltapäivän hämärtyessä se vanha polkupyöräkin hieman natista jäisellä pyörätiellä, mutta sellaisesta ei juuri korvat välittäneet. Perunamuussi ja rasvattu pannu piti siitä huolen ja voitte olla varmoja, että ei unta tarvinnut iltasella etsiskellä. Sellaista se on pilkkiukon elämä.

Talviverkoilla paukkupakkasessa

Vaikka pakkasukko pisti joulupyhinä parastaan, niin hänen mahtiaan suuremmaksi kävi kutkutus kokea verkot. Niinpä varhain joulupäivän aamuna pistettiin auto lämmitysjohdon perään, jotta pääsisimme harjoittamaan tätä passiivisena pidettyä kalastusmuotoa, joka on joidenkin mielestä kalakantojen vihollinen numero yksi. Vaan antaa niiden koirien haukkua.

Itse kuulun siihen koulukuntaan, jonka mielestä jokaiselle kalastusmuodolle löytyy kyllä sijansa. Ja jokaisen kalastusmuodon harjoittajista löytyvät myös ne, jotka itse tekevät kaiken aina oikein ja lisäksi tietävät parhaiten, kuinka muiden tulisi toimia.

Narumies lähestyy määränpäätänsä.

Narumies lähestyy määränpäätänsä.

Jos moiset olivat mietteet vielä matkalla, niin talven kauneus tykkylumineen ja kuuraisine oksineen veivät ajatukset nopeasti toisaalle. Ja siinä kohtaa, kun järven selkä alkoi siintää edessä, oli muu maailma murheineen koko lailla merkityksetön. Pakkanenkin oli paukahtelustaan huolimatta vain pieni huomaamaton puraisu poskipäillä.

Kohta olimmekin puhdistamass avantoja. Edelliskerralla tehty huolellinen eritys oli kannattanut. Avanto oli vain ohuelti jäässä, mutta sen verran kuitenkin, että edellisreissun menetyksen korvaamaan hankitty jääsaha pääsi ensikertaa tositoimiin. Kauaa ei nokka tohissut, kun narut oli viritelty valmiiksi ja kokeminen saattoi alkaa.

Nyt nousee!

Nyt nousee!

Edellisellä kerralla avannosta oli noussut kaksi mukavan kokoista kuhaa, jotka ruokakunta oli parissa päivässä pistellyt parempiin suihin. Vaan mitäpä olisi tällä kertaa? Päättäväisin vedoin nousi verkko mustasta vedestä puikkarille. Ja joka vedolla sitä toivoi, että vedestä pilkistäisi vaalea vatsa tai että pintakalvon rikkoisi suuren pyrstön synnyttämä pyörre. Vetotoisensa jälkeen verkko nousi vedestä tyhjänä. Vaan usko ei loppunut, sillä aina on toivoa. Varsinkin, jos verkko on liinaltaan viisimetrinen. Vasta siinä vaiheessa kun ala-aina keikkui pinnan yläpuolella, jouduin toteamaan, että tällä kertaa vettenväki piti karjansa omilla maillaan.

Kohta verkko sukelsi takaisin syvyyksiin. Annoimme narujen vajota perään ja peittelimme avannot huolellisesti. Jospa se sitten seuraavalla kerralla.

Muikkuverkoilla

Niin tuli taas kerran se aika vuodesta, että tiesi järvessä uivan kutumuikkua. Pyyntivesilläni se ajoittuu aina tähän loka-marraskuun taitteeseen. Tänä vuonna meni ehkä vähän pitkäkisikin vaan minkäs teet, aikataulut kun ovat aina monen muuttujan summa. Sen verran suurta herkkua muikku ja muikun mäti ovat, että pakkohan sitä oli verkkopuuhiin ryhtyä pettymyksenkin uhalla.

Niinpä suuntasimme kohti rantaa. Tämän sesonki kelpasi aloittaa uudenkarheilla verkoilla, ainoastaan pari kertaa kalastetuilla. Kohta neljä verkkoa, painot ja kohot olivat suuressa paljussa veneen kyydissä. Minä hyppäsin perätuhdolle ja isä soutajan paikalle.


Vaikka jokainen kalamies tietääkin parhaiden apajien olevan aina vastarannalle, olimme päättäneet laskea verkot hetikohta kotirannan viereen. Vesi oli jo jäähtynyt varsin raikkaisiin lukemiin ja pieni tuulenvire vahvisti viileää vaikutelmaa, joten aivan huvikseen ei sormia veteen tökännyt. Onneksi ei tarvinnutkaan, sillä verkot olivat selvät, eikä ala-ainakaan osoittanut takkuilemisen merkkejä. Varttia myöhemmin olivat pyynnit vedessä. Toinen rannasta selälle päin, toinen läheisen saaren rannasta niin ikään selkävesien suuntaan.

Tuskin oli aamu ehtinyt osoittaa valkenemisen merkkejä, kun auton keula oli taas rantaa kohti. Rantaan saavuttuamme ei kauaa mennyt, kun aurot loiskahtelivat hyisessä vedessä. Aloitimme kokemisen lähimmästä verkosta. Heti muutaman metrin jälkeen vedessä vilkkui ensimmäinen hopeakylki, heti perään toinen ja siitä edemmäs en enää laskenut. Kerättyäni koko verkon puikkarille kiskoin koko kolmimetrisen liinan ylös vedestä. Syvempänä oli vielä kosolti lisää elämää. Ahventen suurta määrää kirosin mielessäni. Yritys oli ollut pyytää välivedestä, mutta verkko oli kuitenkin jäänyt liian lähelle pohjaa. Onneksi seuraavat kolme verkkoa olivat enemmän muikkupainotteisia, toki sivusaalista niissäkin määränsä. Taisinpa jossain vaiheessa miettiä sitäkin, että liki joka kerta vesillä liikkuessa, etenkin kalastaessa tulee syvä kotona olemisen kokemus. Sellainen tunne, että on perillä. Olipa sitä missä tahansa.

Jahka kaikki verkot olivat veneessä, käänsimme kokan rantaan. Kannoin verkkopaljun läheiseen autotallirakennukseen sisälle ja ripustin verkot yksi kerrallaan erikoisvalmisteiseen selvittelytelineeseen. Jotkut saattavat moista käyttää pyykinkuivaukseenkin. Kuulemma. Hyvin siinä sai muikut, särjet, ahvenet ja kiisket selviteltyä. Talon kissa seurasi lähietäisyydeltä toimitusta. Saattoi siinä käydä niinkin, että joku kokeili, kuinka paljon katti jaksaa ahmia kalaa. Pitkälti toistakymmentä upposi, vaan kyllä roikku kissalla vatsa sen jälkeen.

Välikahvien jälkeen alkoivat kädet olla taas sikäli vetreät, että verkkojen laskuun saattoi taas suunnata. Tällä kertaa emme lähteneet juuri venerantaa pidemmälle. Jahka luotaus näytti neljän metrin vettä, pudotin ankkurin pohjaan, kiinnitin polon ja jätin sen kellumaan hitaasti loitoten samalla kun verkko purkautui hiljalleen puikkarilta pyyntiin. Puoleen väliin verkko välikoho ja päähän toinen.


Jadan päässä sitten selvittelin veneen pohjalla olleesta vyyhdestä ankkuria pitämään verkot tiukalla. Nokkelana heitin sen veteen, missä se veti narua sitä mukaa kun sitä selvittelin. Yhdessä hujauksessa se menikin, narun pää vaan viuhahti silmien ohi ja perkeleenkin ehätin vasta puolen sekunnin päästä tokaisemaan. Eipä tiiliskivi niin kauhean suuri menetys kuitenkaan ole. Kaikkeen varustautuneena otin vara-ankkurin ja päästin sen toimittamaan virkaansa, tällä kertaa narun varmistaen.

Aamu oli edellistä parempi, sää hivenen tyynempi ja saalis moninverroin parempi. Muikkuja oli ehkä kolme kertaa edellispäivää enemmän ja ahvenia vain muutama hassu. Piikikkäiden kalojen puuttuessa selvittely kävi joutuisasti ja kohta olinkin jo perkaamassa muikkuja. Siinä puuhassa ei oikeaoppistesti tehdessä saksia ja puukkoja käytetä, kaikki mitä tarvitaan on terveet kädet.

Kohta olivat muikut kypsymässä, ketkä pannulla, ketkä keitossa. Vaan paras kohtalo oli niillä, jotka pääsivät vielä huuhtelun jälkeen uimaan suolaveteen. Uintinsa päälle saivat mehevät löylyt katajaisessa savussa. Kyllä niitä ilokseen söi, usko pois!

Aina on hyvä sää olla kalassa

Sanovat, että syksy on ollut näillä main sateisimpia miesmuistiin. Minusta tosin sadetta piisasi myös viime syksynä. Oli niin tai näin, tiistaipäivänä, joka oli lukujaan syyskuun 25. löysin itseni Kalastus.comin Mikan seurasta venerannasta virittelemässä vapoja pyyntikuntoon. Ilma oli harmaana tihuttavasta sateesta, lämpöä oli karvan verran yli 10 astetta ja siihen päälle sadekuuroja kuljetellut reippaampi tuuli. Toisissa olosuhteissa sää ei välttämättä olisi hyvittanut, mutta luonnossa ulkoilun ja erityisesti kalastuksen oltua kyseessä se ajoi saman asian minkä auringonpaistekin.

Koska pidempi siirtymä apajien tykö oli tällä kertaa tehty ajoneuvolla, pääsimme itse asiaan varsin nopeasti. Kovin montaa heittoa ei ensimmäistä tärppiä tarvinnut odotella ja pian saavin pohjalla köllöttivät ensimmäiset vauraammat ahvenet. Löytyivät siitä 9-10 metrin vedeltä sopivasta penkasta.

Jonkun tovin nakkailtuamme myös ensimmäinen veneessä vieraillut kuha oli tosiasia. Pääosa saaliista oli kuitenkin pienenläntää ahventa. Vielä kun terävät pohjakivet ja ahneet hauenpirulaiset verottivat jigikalustoa, päätimme siirtyä seuraavalle spotille.

Toinen pysähdys alkoi tulevalla pohjatärpillä, jota seurasi muutama raitakylki. Tämän jälkeen jigejä sai uitella sikäli tyhjänpanttina, että seuraavan paikan houkutus kävi ylivoimaiseksi. Kaloja lukuunottamatta sama toistui myös siellä, joten paikan parhaaksi anniksi jäi tarina pettävistä kevätjäistä, hulahduksesta, pelastautumisesta ja rantaan kävellessä vielä parilla pilkkipaikalla lämpimässä kevätauringossa pysähtymisestä.

Neljäs paikka olikin sitten omaa luokkaansa. Kaksi ensimmäistä heittoa antoivat kumpikin komean ahvenen ja parin tyhjän kelauksen jälkeen tärppejä alkoi löytyä toiselta puolelta venettä. Keskikoko oli selvästi ensimmäistä paikkaa parempi ja kalapino korvon pohjalla kasvoi tasaisen varmaa vauhtia parven samalla hivuttauduttua lähemmäs venettä ja lopulta sen alle.

Kaikki hyvä kuitenkin loppuu aikanaan ja niin kävi myös tämän paikan ottihaluisille ahvenille. Jonkun aikaa vielä etsiskelimme lähivesiltä nälkäistä parvea, mutta tuhtia haukitärppiä lukuunottamatta kalakosketuksia ei juuri tullut. Vielä kun hämärä vyöryi päällemme uhkaavasti, syntyi raskas päätös reissun lopettamisesta. Kotimatkalla kuitenkin vannoin, että tämä ei tulisi jäämään tähän. Ahvenenta pitää vielä päästä narraamaan tällä avovesikaudella.

Sähkökalastusta Jyväskylässä

Kuva: Inka Vesala

Sähkökalastus on eräs kalabiologian tutkimusmenetelmistä. Menetelmänä se on suhteellisen tehokas pienissä joissa ja puroissa, ja sillä saa melko hyvän arvioin tutkittavan alueen lajikirjosta ja kantojen koosta.

Sähkökalastukseseen tarvitaan kaksi: sähköttäjä ja haavimies. Sähköttäjä kantaa rinkkatelineessä olevaa akkusysteemiä selässään, josta lähtee veteen menevä häntä: katodi. Toisessa kädessä sähköttäjällä on sauvamainen anodi. Katodin ja anodin välille muodostuu sähkökenttä, jonka vaikutuksesta useimmat kalat taintuvat hetkellisesti. Taintuneet kalat on haavimiehen helppo kopata kyytiin tarvittavia tutkimuksia varten. Menetelmä on suhteellisen kalaystävällinen ja sitä käytetään mm. taimenkantojen kartoittamiseen.

Oma onneni on se, että opiskelen todella näin hienojen luontokappaleiden keskellä. Tällä kertaa olimme tutustumassa Jyväskylän läheisyydessä sijaitsevan puron kalakantaan. Tilastoihin pääsi ainakin useampi taimen, mateita ja satakunta mutua.