Kuhanköllykkä

Jos elämässä jotain tulevaa odottaa, niin yhtä varmasti tulee aina myös lähdön hetki. Sellainen oli edessäni seuraavana aamuna. Loma mökkijärvellä oli päättymässä ja aamulla pakkaisimme tavarat autoon ja suuntaisimme sinne, missä ei samaa vapauden tunnetta tavoittaisi kuin Pohjois-Savon järvillä ja vihreiden metsien siimeksessä. Vaan jos edes ripauksen siitä kiireettömyydestä onnistuisi säilyttämään, niin hyvä olisi.

Vaan se lähdön hetki ei ollut aivan vielä. Vielä oli yksi ilta nauttia siitä kun tuulen vire tyyntyy ja aurinko liukuu oranssina taivaanrantaan. Ja ennen kaikkea siitä odotuksesen tunteesta, joka edeltää jokaista tärppiä. Kuten niin moni tämän kesän illoista, antoi tämäkin odottaa oikein kunnolla. Sain sahata parin kilometrin mittaista järveä päästä päähän niin rantoja pitkin kuin syvänteiden päältä. Mitään ei kuitenkaan tuntunut tapahtuvan.

Aurinko oli jo painunut horisontin taakse, kun päätin käydä vielä kokeilemassa, mitä tuttu jokisuu antaisi. Liikoja en odottanut, sillä ylempänä olevan järven ranta-asukkaat halusivat pitää rantaviivan yhdellä tasalla, joten vesistön latvajärven laskujoen pato oli vähien sateiden vuoksi visusti kiinni. Virtausta oli siis vain nimeksi. Harmittelin ajatuksissani kuivia koskia ja niiden kalakantojen kohtaloa. Sen oman vuollekuhasaaliini saisin kyllä korjattua tulevina kesinä, mutta hentoisen taimenkannan osalta tilanne olisi toinen. Korjaushommiin tuumin pääseväni myös muutoin. Olin nimittäin onnistunut jossain kohtaa katkomaan yhden vavan heti kärkirenkaan alapuolelta…

Näitä pohtiessani olin pistänyt kuitusiimaan päähän keltaisen matojigin kymmengrammaiseen päähän. Sen olin heittänyt pikkunätillä heitolla aivan joensuusta pistävän ruohikon reunaan. Vettä siinä kohtaa oli puolitoista metriä. Kohta jigi tavoitti pohjan ja juuri kun olin toista pomppua aloittamassa tärähti ja lujaa.

Kohta siiman päässä jytyytti siihen malliin, että hetken ehdin jo haueksi, joskin kuhamaisesti tärpänneeksi luulemaan. Vaan onneksi olin väärässä. Pian pinnan tuntumassa välähti messinkinen kylki ja piikikäs selkäveä viisti vedenpintaa. Kuha se oli. Kunnon köllykkä olikin. Vedin henkeä ja kelailin kalaa hiljalleen kohti. Sitä ei hätiköimällä passaisi karkuuttaa.

Jo hyvissä ajoin laskin haavin veneen viereen ja kelasin kalan veneen viereen. Sitten nappasin haavin vasempaan käteen ja laskin sen syvemmälle veteen kalan alle. Samaan aikaan kohotettu oikea käsi ohjasi kalaa haalin päälle. Siinä kohtaa nostin haavin veden pinnan yläpuolelle. Siinä sekunnin murto-osassa, jonka jokainen kalamies tietää, on pärskettä, potkujen jytyytystä, harrasta toivoa ja epävarmuutta. Se epävarmuus päättyi siinä kohtaa, kun veneen pohja kumahti merkiksi, että kala oli paremmalla puolella. Jigi oli totta kai irronnut operaation aikana suupielestä. Niin se usein menee; sitä saa yrittää kerran. Tällä kertaa se yksi yritys riitti.

Vaan se kuha. Vaikka olen muutaman kerran ollut kaverina nostamassa nelosella alkaviin kilomääriin varttuneita kuhia, eivät yli kahden kilon kalat olleet kovin usein osuneet kohdalleen. Vaan tämä oli, lähempänä kolmostakin, tuumin tyytyväisenä. Se oli ennätyskuha siinä. Oikeastaan aika sopivan kokoinen. Sen saattoi vielä hyvillä mielin ottaa ruuaksi, mutta sen verran suuri, että siinä hetkessä oli jotain juhallista.

kuha3

Seuraava heitto antoi vielä perään toisen hyvänkokoisen kalan, edellistä toki pienemmän, mutta hyvän köllykän kuitenkin. Verestettyäni sen tuumasin, että olin saanut sillä erää kylliksi kalaa. Ei sitä enempää tule pyytää kuin mitä syö. Kiitin järveä ja suuntasin kohti kotirantaa. Hymyilytti. Ensin meni rikki vapa, sitten kuhaennätys. Olisi sen loman voinut huonomminkin päättää.

”Jos riiustaa ja rakastaa, metsästää ja kalastaa, niin jossain joskus onnistaa.”

Goddejärvi

Sitä kolme päivää mietittiin ja nimeä maisteltiin suupielillä: Godde, Goddelle ja Godden rautu. Puhuvat hurjimmat, että siellä korkeuksissa se saa rautukin kannibalimaisia piirteitä ja kasvaa mittoihin mitä varten on siimat käytävä tarkasti läpi rispaantumien varalta. Sitä mielipahan määrää on vaikea järjellä hälventää, kun siima katkeaa väärällä hetkellä. Se on siinä tapauksessa Godden rautu joka nauraa parhaiten.

Sormi piirsi karttaan reittiä edestakaisin, eikä se Godden maasto siitä kesyyntynyt vaikka sitä viivaa karttaan kuinka yritti kynällä vedellä. Ylös on vain mentävä jyrkästi ja kiviä pitkin jos meinaa. Tämän saman hulluuden kanssa minä epäilen heikompien jo menettäneen järkensä. Onnekas on se joka ei kalastuksen viettiä tunne.

”Mies voi kyllä lähteä Goddelta, mutta Godde ei lähde mielestä”

Juhannuksen alla aloitimme lähestymisen Godden juurella olevaa Lossujärveä kohti. Keli suosi kulkijaa siten, että sai varmasti kulkea yksin koko viikon sen minkä kulki. Ihmisiä tällä reissulla ei nähty, vaan sadepisara tuli tutuksi. Yksin sai kantaa myös Godden pirun harteillaan. Piru alkoikin tuntumaan heti kun pääsimme kuuluvuusalueiden ulkopuolelle. Kotia jääneestä lusikasta alkoi urhaaminen Godden raudulle, kun katkoi puukosta terän ja rikkoi sadehousut. Yön läpi vaeltaminen sai jäädä.OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Eikö se nuoren miehen mieli ollut vielä nähnyt tarpeeksi kivikkoa vai oliko se jo Godden sekoittama, kun se päätti, että Goddelle noustaan Urtasjärven kautta. No kyllä ei tarvitse kuin karttaan vilkaista ja todeta, että Goddelle ei nousta Urtasjärven kautta. Vaan niin se nousu alkoi. Vertikaalinen korkeusero oli nopeasti laskettavissa käyristä ja summa oli 400 metriä. Matkaa tuonne lähes 10 kilometriä Urtasjärven leiristämme. Tässä vaiheessa fiksuimmat osasivat jättää leikin samantien kesken. Puukuksa katkoi remminsä rinkan päältä ja jäi niille sijoilleen jonnekkin erämaahan. Näillä lahjoilla sitä toivottiin Godden jo leppyvän. Vaan kyllä ei leppynyt!

”Eihän se nyt ainakaan vähään aikaan ala satamaan”

Godde oli järjestänyt nousunvarrelle sen verran houkuttelevan vesiputouksen, jossa saattaisi mies kylpeä vielä ennen järveä. Puhetta oli, että Goddelle ei mennä törkyisinä ja olihan tässä jo kolme päivää taivallettukkin. Tässä vaiheessa oltiin rinteeseen noustu jo melkein puoliväliin ja oli jokatapauksessa levähdyksen paikka. Houkutus vei ja sai jättämään sadesuojauksen auki hetkeksi. Godde avasi tulen ja siinä vaiheessa suihkun reunaa ei näkyny näitten huippujen tällä puolella. Puoli tuntia kivikossa ilman vaatteita odoteltiin sateen loppua, jos joku riepu säilyisi kuivana. No, puoli tuntia tunturisateessa on sellainen aika, että oma karvapeite ei enää eristä lämpöä siinä vaiheessa. Sade ei loppunut ja kaivoimme viimeiset kuivat rinkan sateensuojan alta. Sen verran se tietysti helpotti reissua, ettei tarvinnut enää kantaa huolta kuivista vaatteista.

Jos mietitään asioita, jotka sopivat hyvin yhteen, niin kyllä rankkasade ja rakkakivikko ei sovi. Minun jalkaan ei ainakaan semmoisia kenkiä ole vielä tehty, jotka siinä pitäisi. Tämä tietysti laskettiin vain yhdeksi Godden kiusauksista, mutta mielen päälle alkoi pikkuhiljaa kertyä omanlaisensa rakkakivikko. Raudut oli edelleen siellä ylhäällä, mielessä, ja sinne jatkettiin.

Korkeuskäyrä 900m kohdalla tapahtui kaksi asiaa. Tuli sumu ja näkyvyys kapeni sen verran, että ei arvannut kun 20 metriä suunnitella elämäänsä kerralla eteenpäin. Siinä kohdalla kävi myös mielessä sellainen totuus, että sen ääneen lausuminen tuotti vaikeuksia, vaikka kaverin ilmeestä tämä oli helppo päätellä. Lumi peitti kaikki sen näköiset kohdat mihin saattoi teltan pystyttää. Ylempänä saattoi olla tietysti vielä sama tilanne. Viimeisenä oljenkortena oli uhrattava vielä kerran Goddelle. Rinkan reunaan sidottu perhovapa oli sen verran sopivassa kohdassa, että sen saattoi katkaista kevyesti jalan pikkuisen livetessä kaltevalta kiveltä. Tässä vaiheessa alkoi kaikki voimasanatkin olla jo täysin käyttökelpoisia.

OLYMPUS DIGITAL CAMERALopulta GPS kertoi meidän olevan 100m päässä järvestä. Sumu oli sen verran sankkaa laatua, ettei tarvinnut nähdä edes koko järveä. Kiipesimme koko ylängön ainoalla tasaiselle kivettömälle kohdalle vain todetaksemme, ettei tämän rapakon reunalle saisi telttaa vielä moneen viikkoon. Painuimme alas Lossun puolelta. Tällä reitillä ei ollut kiviä, ei puhetta ja askelmerkki oli sitäkin pidempi.

”Ootko käyny Goddella?”

Vuoren väkevyys tuli mitattua melko ankaralla tavalla. Tästä ei vuori tämän valtakunnan rajojen sisäpuolella väkene. Jos olet menossa Goddelle, niin älä mene. Mies voi kyllä lähteä Goddelta, mutta Godde, Godde ei lähde mielestä.

Sen järvimörön, ison kuhanköllykän perässä

Tunti ja minuutti kerrallaan lähestyy se hetki, kun se iso taivuttaa vapaa oikein kunnolla. Niin sitä toivoo, joka kerta kalavesille lähtiessä ja siellä ollessaan.

Viime viikkoina olemme liottaneet siimoja niin järvivesissä vaihtelevilla tuloksilla. Reissuista ensimmäinen suuntautui järville Pohjois-Savoon niihin aikoihin, kun päivä oli kaikkein pisimmillään. Liekö myöhäinen, mutta äkäinen kevät vai sitä seurannut paahteinen alkukesä, mutta kalat antoivat hakea itseään oikein urakalla. Samat penkat ja montut, joista juhannuksen jälkeisinä viikkoina oli usean peräkkäisen kesän kokemuksella tottunut saamaan tukevia tärppejä oli vaiti. Eivätkä ne tutut uistelupaikatkaan sanoneet juuri mitään. Eivätkä edes jigaten ne tutut jokisuu ja virranmonttu, jotka viime kesänä antoivat silloinkin, kun muualta ei saanut mitään.

kalaa (9)

Vaan niin se menee tässä maailmassa, että työ yleensä palkitaan. Niin tälläkin kertaa. Useamman tunnin jigaaminen ei antanut ensimmäistäkään merkkiä kuhista. Jokunen hauki kävi silikonimatosia haukkaamassa ja sama virsi jatkui paikasta toiseen. Vaan viimein edessä tuttu joenmutka, joka vuosien varrella oli satunnaisesti antanut hyviä ruokakaloja. Koska ei kalantulo voinut juuri huonommas kääntyä, vaihtoimme taktiikkaa ja laskimme vaaput vetoon.

kalaa (8)

Kauaa ei mennyt, kun joki antoi kunnon tärpin heti ensi metreillä. Tuo peto ei kuitenkiaan jäänyt vielä tekemään pidempää tuttavuutta. Kotvan matkaa myöhemmin tärähti uudelleen ja tuo messinkikylki nousi veneeseen asti. Uusintakierroksella seurasi pari lisää. Paikallisen menestyksen syyksi arvelimme mutkaan laskevan puron ja sen synnyttämän pienympäristön. Tiedä sitten, mutta joka reissulla tuo paikka on vähintään yhden kuhan antanut ruuaksi. Muualla oli mykkää.

iltaaurinko

Kesän edetessä on saanut ihastella järviluonnon kauneutta niin sateisina kuin aurinkoisina iltoina. Otin kannalta kelillä ei ole vallan suurta merkitystä ollut, mutta kyllä niissä peilityynissä ja lämpimissä kesäilloissa on sellaista taikaa, ettei sitä sanoilla ja kuvilla pysty välittämään kuin murto-osan. Hiljalleeen hämärä on tullut hieman aikaisemmin ja hieman syvempänä.

IMG_5838

Samaan tahtiin on parantunut kalantulokin, vaikka satunnaisena se on pysynyt. Välillä on saattanut kymmenessä minuutissa ottaa viisikin kalaa ja sitten olla taas tuntikausia hiljaista. Olkoon. Kyllä meidän kalaporukallamme aikaa riittää odottaa ja etsiä.

Yhtenä aamuna heräsin mielitekoon: savustettu ahven olisi maistunut. Eipä auttanut kuin käydä matoja kaivamaan. Kun purkissa oli sata lihavaa lieroa, suuntasin niiden kanssa tutun selkäveden reunamille tuuheaa ahvenheinikkoa etsimään. Siitäpä se löytyi mistä ennenkin.

Kohta ankkuri otti pohjaan ja sen perään laskin suurella koukulla ja kunnon kastemadolla varustetun pilkin. Sen jätin keikkumaan veneen tahtiin ja varustin asianmukaisesti myös mato-ongen, jolla pääsin koluamaan heikon koloja. Ja voi mitä lystiä seuraava puoli tuntia oli. Milloin vietiin kohoa komeasti pinnan alle, milloin pilkkiin täräytettiin äkäisesti. Sitä olisi mielellään jatkanut pidempäänkin, vaan taivas peittyi hiljalleen pilveen ja tuuli asettui liki tyyneksi. Sitä myöten myös ahven pisti suunsa kiinni.

kalaa (2)

Parisen tuntia myöhemmin istuin savustuspöntön äärellä. Sinne päääsivät katajasavun herkullisiin aromeihin kypsymään ahvenenpullukat. Ja lopputulosta maistellessani tuumin, että kova saa olla valehtelemaan se, joka väittää maailmasta löytyvän vastasavustettua kalaa merkittävästi herkullisempaa ruokaa.

Mutta sitä isoa odotan vieläkin. Josko se tänään tärppäisi, tai huomenna.

Aamukuhan perässä

Jos järvikuhakauden avaus meni viime kesänä osaltani aina juhannukseen asti, niin tänä kesänä onnistuin ajoittamaan ensiyrityksen sentään pari viikkoa paremmin.

Ilmojen herra piti pitkät helteet pohjille. Vedet lämpenivät kesäkuun ensipäivinä lukemiin, joita yleensä näkee vasta heinäkuussa. Viime kesänä tähän aikaan ei tainnut vielä viisitoista astetta mennä veden lämpötilassa rikki. Vaan nyt aallot liplattelivat kaksikymmen asteisina.

Vaan helteistä viis. Arvaahan sen, kuinka siinä käy, kun pitkään suunnittelee kalareissua tiettyyn kohtaan. Esterihän se pisteli menneenä perjantai-iltana parastaan. Ja vaikka en ihan pienestä sateesta vesillä hätkähdä, niin tuo sade oli sitä laatua, että se piti minut sisällä. Toisaalta sateen rummutuksessa ja ropinassa on se hyvä puoli, että uni maittaa enemmän kuin hyvin. Niinpä pistin maate ja päätin yrittää aamulla uudemman kerran.

Vaille viisi maisema oli kylpi jo aamun valossa. Pikaisen kahvin juotuani riensin kohti rantaa. Välineitä viritellessäni ehdin kotvasen ihastelemaan höyryävää vettä. Järvi palaa, sanoi vanhakansa tuosta kiehtovasta näystä. Jotain ikiaikaisen kiehtovaa siinä oli.

kuha (2)

Kotvasen unelmoin, vaan kohta olin jo veneessä ja viitisen minuuttia myöhemmin olin ensimmäisellä ottipaikaksi arvelemallani. Koska vesi oli niin lämmintä, aloitin yrittämään suoraan kesällä saalista antaneilta paikoilta. Toisella heitolla tunsin jo heti jigin pudottua veteen pienen roppaisun. Seuraavalla pompulla kala oli kiinni. Pieni kuha, joka pääsi oitis kasvamaan. Sen jälkeen sainkin pomputtaa kotvan tyhjään ja vaihdoin paikkaa.

Toinen paikka aloitti vaiteliaasti. Kymmenen minuutin saldo oli kaksi pohjatärppiä ja yhtä monta viehemenetystä. Perukkeet kun hyvämuistisena miehenä olin jättänyt kotiin. Vaan sitten alkoi tapahtua. Peräkkäisillä heitoilla veneeseen nousi kaksi pientä haukea. Muutama heitto myöhemmin tunsin varovaisen tärpin. Sama toistui seuraavalla pompulla. Samoin sitä seuraavalla. Muutin rytmiä ja kohta siima tökkäsi kuin seinään. Vastaiskun jälkeen peto tuli muutaman metrin siiman perässä, potkaisi sitten ja meni menojaan. Myös paikka vaikeni sitä myöten.

kuha (1)

Seuraavat paikat olivat vaiteliaita ja kellokin alkoi olla jo sen verran, että kotiväki piti päästää pälkähästä. Yhden muutamana vuonna hyvin saalista antaneen paikan päätin vielä testata. Se oli pieni monttu joen mutkan ulkoreunassa, pari metriä leveä, kolme ja puoli syvä. Ajoin venen keulan rantaheiniin kiinni ja heitin noin viisitoistametrisen heiton. Jigi ei ehättänyt pudota kuin hetken, kun kuha oli kiinni. Tuo 40-senttinen messinkikylki tuli kiltisti veneeseen. Seuraavalla heitolla sama toistui kolmannella pompulla. Muutaman tyhjän heiton jälkeen paikka antoi vielä kolmannen mittakalan. Sen myötä otin kurssin rantaan.

kuha (4)

Kolme tuntia myöhemmin olivat tuoreeltaan verestetyt kalat jo vaaleina fileinä. Pintaan ripaus suolaa ja valkopippuria ja sitten voinöllin kanssa pannulle. Kaveriksi uusia perunoita. Ei sitä täydellisen ruuan sen ihmeellisempää tarvitse olla.

Fongaamassa

Olimme jo useamman viikon ajan yrittäneet saada innokkaiden fongaajien kanssa sovitettua kalenterimme yhteen siten, että yhden illan mittainen tutustuminen tähän itselleni uuteen tapaan harrastaa kalastusta olisi mahdollinen. Vaikka tilanne näytti välillä jo hyvin toivottomalta, löytyi lopulta kaikille sopiva päivä.

Kellon ohitettua iltakahdeksan annoin peltihevoselleni pohkeita ja usutin sen kiitolaukkaan kohti Helsingin läntisiä vesialueita. Arvelin olevani viimeinen paikalle saapuja, mutta yllättäen sain astella tyhjälle rannalle. Suoritin tarkastussoiton – jospa olinkin ymmärtänyt selkeät koordinaatit täysin väärin. Vaan oikeassa paikassa olin ja paria minuuttia myöhemmin kohti marssi kolme reipasta kalamiestä. Kätten ravistelun jälkeen pudotin varmuuden vuoksi osan aukiunohtuneen reppuni sisällöstä maahan ja pikaisen noukkimisen jälkeen suuntasimme kohti arveltuja ottipaikkoja.

Kallioilla tuli vastaan polkupyörällä liikkunut kalamies, joka kertoi karkuuttaneensa taimenen. Hetken rupattelun jälkeen jatkoimme matkaa ja kohta olivat pyynnit jo vedessä. Vaikka sesonki oli jo reippaasti takana, kokeilimme tuolloin vielä lähestymässä olleeseen kalamaratoniin valmistavana toimenpiteenä, josko siian onginta olisi tulosta tuottava laji. Niin luikertelivat koukkuun pudotetut madot kohta Itämeren pohjassa kaloja härnäämässä.

fongaus (1)

Kauaa ei ensimmäisiä tärppejä tarvinnut odottaa. Siikoja ei rantaan asti tullut yhtään. Sen sijaan maihin nousi nopeaan tahtiin kolmea eri sorttia särkikaloja.

fongaus (3)

Loitompana osa seurueesta yritti yhyttää taimenta. Toiset virittelivät grilliä ja minä puolestani sain tutustua tarkemmin siihen, millaisilla koukuilla kalamaratonilla oli tarkoitus kolmisenkymmentä eri kalalajia ylös juksata. Melkoinen oli kokoero ankeriaalle ja tokoille tarkoitetuilla koukuilla.

fongaus (7)

Tuossa vaiheessa iltaa aurinko alkoi jo painumaan mailleen. Söimme rauhassa makkaraa ja kuuntelin hyväntuurisen seurueen keskinäisiä pohdintoja tulevasta kilpailusta, kalalajeista ja toisista joukkuesta. Jutustelun keskeytti hetkeksi komea hanhiparvi. Vielä tovin odoteltuamme hämärä oli kyllin voimakas. Oli aika kaivaa repuista esiin otsalamput ja siirtyä illan päälajin, eli lirkkimisen pariin.

Lirkkimisen idea on yksinkertaisuudessaan kahlata rantavedessä ja havaita otsalampun valon avulla kivien koloista esiin tulleen pikkukalat. Kun kala osuu silmiin, laitetaan sen suun eteen ohuen siiman päässä pienenpieni koukku, jossa on pienenpieni pala hoikasta lierosta. Jahka kala on saaliinsa nielaissut, nostetaan se vedestä ja todetaan lajipiste saaduksi.

fongaus (16)

Niin astahdin veteen ja napsautin otsalampun päälle. Mikä maisema pohjassa avautui! Sama rantakivikko, joka päivällä oli 10-30 sentin vedessä jotain tylsän ja huomaamattoman väliltä oli nyt kiehtova vedenalainen maailma, joka kuhisi elämää. Kiviä vasten erottui tuon tuosta kalojen hahmoja: tokkoja, kivinilkkoja, simppuja ja kiiskiä. Itse en ollut tokkoa nähnyt ennen kuin kuvista, mutta muutamaa kymmentä sekuntia myöhemmin moinen oli kädessäni. Tiedä sitten oliko hieta- vai liejutokko, mutta tokko kuitenkin. Heti perään ylös nousi kivinilkka – sekin ensimmäinen elämässäni. Vaikka kaloilla oli mittaa vain muutamia senttejä, niin jokaisen saaminen oli hieno elämys.

fongaus (15)

Pimeän ympäröimänä otsalampun valossa veteen aukeavan ikkunan intensiivinen tuijotus ja tapahtumien runsas määrä tekevät siitä yllättävän koukuttavan tavan kalastaa – jollain tapaa tuulastusta kiehtovuudessaan muistuttavan, mutta myös paljon sosiaalisemman ja hauskemman.

fongaus (18)

Illan saldoksi muodostui lopulta yhdeksän kalalajia. Lienee omien reissujeni ennätys. Vaan suurempi saalis oli kytemään jäänyt kiinnostus lajiin. Tämä ei ollut viimeinen kerta, kun olisin otsalampun kanssa lirkkimässä. Tiedä vaikka tulevana vuonna Retkipaikalla olisi oma joukkueensa Kalamaratonillakin. Jos utelialisuus lajia kohtaan heräsi, niin suosittelen lukemaan Juhan blogia ja tykkäämään Fongauksen Facebook-sivusta.

Kuusaankoskella kalassa

Usvaisella joenniskalla on oma tunnelma. Koski virtaa oman tahtonsa mukaan välillä pyörien ja madellen. Toisinaan se keksii raivokkaasti paiskautua vasten kiviä. Kohina on säädetty juuri sen verran kovaksi, ettei siinä tarvitse omia ajatuksia edes kuulla, kunhan vain on. Vaan kosken keskellä se asustaa lohi, ja lohen viisaudenhan me tunnemme. Se on armoa antamaton koettelemus kalamiehen itsetunnolle, kun joen varressa seisomme jälleen vapa kädessä. Siitä on kysymys koskikalastuksessa. OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Toukokuussa voi arvata että koskessa vesi on korkealla talven jäljiltä, sillä niinhän se on korkealla järvissäkin. Koskessa korkea vesi tarkoittaa sitä, että virta on kova kun on paljon vettä päällekkäin ja kaikki pyrkii menemään samaan suuntaan. Siinä kyydissä painavampikin viehe tai perho tuntee itsensä kevyeksi valuessa virran mukana. Vesi myös peittää rantoja sillä tavalla, että sopivaa onkipaikkaa voi olla vaikea löytää. Sopivia paikkoja kuusaankoskelta kuitenkin korkeammankin veden aikaan löytyy, vaikka sitten niskan päältä, jossa suurempi puusto ja pensaikko on vähäsempää. Ja niskan päällä olikin sitten hyvät paikat.OLYMPUS DIGITAL CAMERASe ei ollut vielä aurinko kerennyt usvaa polttamaan kun vieressä tärisi. Tärähti sellainen herätyskello soimaan, että sen tuomaa virnettä kasvoille ei nimittäin onnistu ilman keksimään. Kova tuli taimenelle ikävä virtaan, kun tajusi, että suussa ei maistukkaan salakka vaan jotakin langasta kyhättyä viritystä roikkui suupielessä. Liekkö se sitten ollut istukkaan hölmöyttä vai nuoruuden höntyilyä kun tuolla tavalla heti aamusta. Kaunis oli kala ja korkeaksi se nosti mielen. Kosteilla käsillä väkäsetön koukku oli kevyt irroittaa ja kala sai toisen mahdollisuuden.OLYMPUS DIGITAL CAMERALopulta se aurinko voitti yön ja usvakin meni siinä samalla. Samalla kun päivä kirkastui alkoi virran voima käydä taas hyvinkin tutuksi. Kalamiesten onneksi ovat kosken varteen rakentaneet laavun, jossa voi makkaralla siirtää suuremman epätoivon tunteen vielä pikkuisen myöhemmäksi. Vaan ei se kala syö viehettä joka ei vedessä riudu. Se on ainakin varma, jotenka makkarat oli paistettu melkolailla nopeasti samaten kun kahvit hörpitty.

OLYMPUS DIGITAL CAMERAKymmenen tuntia kun oli joenvarressa seisottu ja yhdeksän kun oli viimeksi saatu aistihavainto kalasta tapahtui se, missä jokainen kalamies tahtoo olla vavan varressa. Alkoi nimittäin kalalla ruoka maistumaan. Samassa hetkessä soi vavat ympäri jokea. Viisi tärppiä vastarannalla ja kuusi kaverin vavassa kolmen metrin päässä. Siitä sai silmulla olevat koivunlehdet ottaa vihreän sävystä mallia omilta poskipäiltä. Vaan haavin varressa se sai vihreäkin väri kyytiä suupielten ja otsapoimujen nykiessä ylöspäin. Tämä ensimmäinen rannalle tulija taisi olla järvilohi istukas, jonka nuoruuden hölmöydet annoimme myös anteeksi ja kala pääsi takaisin.OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Viimeisenä ehdokkaana naapurin vavassa oli sitten vielä taimen. Kokonsa puolesta hänen hölmöilynsä sai nyt päättyä, siis taimenen. Istutettua lajiketta kun tämäkin vielä oli. Ei liian pieni eikä liian suuri. OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Samalla alkoi näistä miehistä olla tiristettynä viimeisestkin energian sopusijat ulkoilmaan ja kalastus sai päättyä. Kahdentoistatunnin lupa oli käytetty vaan virne se jatkui kaverin suupielessä. Kuusaankoski sijaitsee Laukaassa ja koskialueen lupa-asioista vastaa kosken vieressä oleva Varjolan tila.

Erämaalammen mustat vedet, arvaamattomat jättiläisahvenet

Tuhansien järvien maamme kätkee metsiinsä vielä suuremman joukon lampia. Jos eteläisessä Suomessa pienimmätkin lätäköt saavat ympärilleen mökintapaisia tiukasti aidattuine pihapiireineen ja siellä rentoutueessaan naapurille mittämömistä kiukustuvine isäntäväkineen, niin loitompana rannikon kiihkeydestä saavat lammet olla rauhassa. Siellä ne odottavat kulkijaa, joka sattuisi niiden rauhan, kauneuden ja muut mahdollisuudet huomaamaan.

Yksi näistä lammista, mitättömäksi voisi joku sanoa, sijaitsee jossain Sisä-Savon salomailla, syrjäseuduilla. Siitä ei mennä tarkemmaksi, sillä tuolla tummalla erämaalammella on salaisuus, joka saa siihen vihkiytyneet tarpomaan sen jäälle talvi toisensa perään. Välillä se saattaa olla vaiti, antamatta nykäisyään. Vaan toisinaan, kun seidat ovat lempeät, palkitsee se pyyntimiehen avokätisesti.

Meidän kohdallemme tuo antelias aika osui kolme-neljä vuotta sitten. Kymmenisen laihaa vuotta olimme lammen jäällä jaksaneet tarpoa, kun eräs maaliskuinen päivä houkutteli Juhan taas kokeilemaan. Lampi on bumerangin moutoinen, enimmäkseen kolmisen metriä syvä. Kahdessa kohtaa vettä on peräi kuusi metriä ja näiden syvien kohtien välissä on vain puolentoista metrin syvinen harjanne. Tuon harjanteen kohdalle Juha kairasi reiän toisensa perään, heitti pilkin veteen, teki temppuja ja toivoi, mutta laihoin tuloksin.

Tavaroita jo pakkaillessaan hän kuitenkin tunsi hyvin varovaisen tärpin. Kohta kala nousi ylös kohti avantoa, mutta kuinka ollakaan, matka tyssäsi jäänreunaan. Mielessään Juha kirosi kiinni jääneen koukun ja karanneen kalan, vaan eikös kohta siiman päässä tuntunut tukeva sähkötys. Juha jatkoi vetämistä ja hiljalleen kala tuli ylös avannossa. Viimein jäähileen alla pilkotti jotain niin lähellä, että sinne saattoi työntää kätensä. Sormet löysivät tiensä kiduskannen alle ja kohta jäällä köllötti valtava ahvenen, pitkälti toistakiloinen. Samalla lampi taas vaikeni.

ahvenet

Vuotta myöhemmin, osapuilleen samoihin aikoihin suuntamisemme taas tutulle lammelle, tutulle harjanteelle. Tälläkin kertaa lampi oli hiiren hiljaa. Eivät kiisket, eivät särjet käyneet tutustumassa pilkkutoukkiin. Vaan viiden minuutin kohdalla jotain tapahtui. Pitkällä tapsilla varustetussa pilkissä tuntui hentoinen tärppi. Pienen pieni. Tein vastanykäyksen ja samalla siima tyssäsi. Nyt oli minun vuoroni manata jäänreunaa ja heti perään havahtua potkuun. Tällä kertaa pinnan alla intouduttiin tekemään useampi kunniakierros kairanreiän juurella. Vaan viimein pää osui kohdalleen ja jotain suurta alkoi nousemaan kohti pintaa. Hetkeä myöhemmin käsi avitti jäälle ahvenen, jota suurempaa en eläessäni ollut nähnyt. 1,5 litran limonadipullo näytti sen rinnalla mitättömältä. Ja siihen lampi taas vaikeni. Vaaka sen sijaan riemuitsi kanssamme ja näytti kalalle painoa 1,5 kiloa. Leveyttä sillä oli enemmän kuin Helsingin Sanomien sivulla. Vaan se oli silloin vanhaan hyvään aikaan se. Nyttemin tuo Hesarin sivun leveys on saavutettavissa jo pienillä kaloilla.

ahvenet (2)

Kalastus on siitä kummaa puuhaa, että sitä haluaa saada sen suuren. Ja sitten kun se saa, niin ei olekaan tyytyväinen. Vesille pitää palata saamaan uudestaan se suuri tai mieluummin vielä suurempi. Niinpä tuona samana keväänä palasin lammelle. Kevät oli jo pitkällä ja lumipeite jäällä hupeni silmissä. Hymyillen marssin suoraan tutulle avannolle. Tällä kertaa pinnan alta vastattiin tervehdykseeni välittömästi ja tutun kuvion jälkeen jäällä kekkuloi jälleen reilun kokoinen ahven. Tämän raitapaidan kuvasin tasapuolisuuden nimissä Maaseudun Tulevaisuuden -sivun päällä fileerausveitsi antamassa lisää mittakaavaa. Komea kala oli tämäkin, vaikka vaaka vain 850 grammaa painoksi näyttikin.

Kohta on aika taas suunnata lammelle, jonka vesi on mustaa.

Kirjolohta pilkkimässä Vaajakosken Liekkilammella

Talvella ulkoilu lienee kahden kauppaa. Se on nimittiäin nyrkkitappelua motivaation ja pakkasen hampaiden terävyyden kesken. Pilkkimisestä kun on kyse ja lupa-asiat hoidettu hyvissä ajoin etukäteen tulee mittelöstä melkolailla tylsä. Tappelu oli niin hyvä, ettei pakkasmittaria edes näkynyt koko lauantaiaamuna. Lupa-asiat sen suhteen kunnossa, kun oli tarkoituksena käydä mittaamassa istukaskirjolohen viekkaus pakkaspäivänä. Pakkasen purevuus selviäisi tarkemmin vasta kotia tultaessa riippuen minkälaisen kassin kanssa matkaa poljettiin takaisin. Matkaa Vaajakosken liekkilammelle kertyi kuitenkin reilut seitsemän kilometriä.IMG_1215

Alusta asti oli selvää, että tärppien määrä saattoi jäädä pikkuisen normaalin ahvenparven aktiivisuuden taakse. Ensimmäinen tunti kuluikin lähinnä mielenlujuuden mittaamisen merkeissä. Onneksi repusta löytyi taas mielenlujiketta ja lämmikettä eli termoskahvia. Eivät vaan vielä ole keksineet mitenkä tuon kahvin saisi valumaan varpaisiin asti, sen verran kuitenkin pääsi kumpparin pohjasta villasukan läpi kylmä hohkamaan.IMG_1214

Vaan siinä kolmatta tuntia seistessä, saattoi jo aurinkokin päästä pilvenläpi hohkamaan. Vaan oli sen verran seesteinen hetki, että sitä katseen johdattamana mieli pääsi karkaamaan tuosta ongen latvasta pikkuisen toisenlaisiin ajatusmaailmoihin. Siinä vaiheessa heräsi patterin termostaatti ja lämpö lähti virtaamaan sellaista kyytiä, ettei se sitä vauhtia karannut edes vanhan kerrostalon ikkunanpielistä. Kyllä kävi taas luontoa kiittäminen, kun ovat kehittäneet ihmiselle ja varsinkin kalastamiseen taipuvaiselle nuorelle miehelle tämän reaktiojärjestelmän sillä seuraava kädenliike oli täysin vaistonvarainen. Tässä vaiheessa lahjakkaimmat osaavat jo arvata, että kyseessä oli vastaisku.

Pilkkireikä sattui olemaan sen verran matalassa kohdassa, että tuo jään lämpimämmällä puolella polskiva lohen serkku sattui olemaan aivan metrin etäisyydellä. Onnekas olin sen suhteen, että kala sai heti muutaman kierroksen jälkeen melkopian selville siiman paksuuden ja pääsimme yhteisymmärrykseen siitä, että nostokoukku löysi tiensä kiduskannen alle.IMG_1216

Seitsemän kilometriä ja -15 astetta pakkasta. Saattoi siinä iltapäivän hämärtyessä se vanha polkupyöräkin hieman natista jäisellä pyörätiellä, mutta sellaisesta ei juuri korvat välittäneet. Perunamuussi ja rasvattu pannu piti siitä huolen ja voitte olla varmoja, että ei unta tarvinnut iltasella etsiskellä. Sellaista se on pilkkiukon elämä.

Talviverkoilla paukkupakkasessa

Vaikka pakkasukko pisti joulupyhinä parastaan, niin hänen mahtiaan suuremmaksi kävi kutkutus kokea verkot. Niinpä varhain joulupäivän aamuna pistettiin auto lämmitysjohdon perään, jotta pääsisimme harjoittamaan tätä passiivisena pidettyä kalastusmuotoa, joka on joidenkin mielestä kalakantojen vihollinen numero yksi. Vaan antaa niiden koirien haukkua.

Itse kuulun siihen koulukuntaan, jonka mielestä jokaiselle kalastusmuodolle löytyy kyllä sijansa. Ja jokaisen kalastusmuodon harjoittajista löytyvät myös ne, jotka itse tekevät kaiken aina oikein ja lisäksi tietävät parhaiten, kuinka muiden tulisi toimia.

Narumies lähestyy määränpäätänsä.

Narumies lähestyy määränpäätänsä.

Jos moiset olivat mietteet vielä matkalla, niin talven kauneus tykkylumineen ja kuuraisine oksineen veivät ajatukset nopeasti toisaalle. Ja siinä kohtaa, kun järven selkä alkoi siintää edessä, oli muu maailma murheineen koko lailla merkityksetön. Pakkanenkin oli paukahtelustaan huolimatta vain pieni huomaamaton puraisu poskipäillä.

Kohta olimmekin puhdistamass avantoja. Edelliskerralla tehty huolellinen eritys oli kannattanut. Avanto oli vain ohuelti jäässä, mutta sen verran kuitenkin, että edellisreissun menetyksen korvaamaan hankitty jääsaha pääsi ensikertaa tositoimiin. Kauaa ei nokka tohissut, kun narut oli viritelty valmiiksi ja kokeminen saattoi alkaa.

Nyt nousee!

Nyt nousee!

Edellisellä kerralla avannosta oli noussut kaksi mukavan kokoista kuhaa, jotka ruokakunta oli parissa päivässä pistellyt parempiin suihin. Vaan mitäpä olisi tällä kertaa? Päättäväisin vedoin nousi verkko mustasta vedestä puikkarille. Ja joka vedolla sitä toivoi, että vedestä pilkistäisi vaalea vatsa tai että pintakalvon rikkoisi suuren pyrstön synnyttämä pyörre. Vetotoisensa jälkeen verkko nousi vedestä tyhjänä. Vaan usko ei loppunut, sillä aina on toivoa. Varsinkin, jos verkko on liinaltaan viisimetrinen. Vasta siinä vaiheessa kun ala-aina keikkui pinnan yläpuolella, jouduin toteamaan, että tällä kertaa vettenväki piti karjansa omilla maillaan.

Kohta verkko sukelsi takaisin syvyyksiin. Annoimme narujen vajota perään ja peittelimme avannot huolellisesti. Jospa se sitten seuraavalla kerralla.