Muikkuverkoilla

Niin tuli taas kerran se aika vuodesta, että tiesi järvessä uivan kutumuikkua. Pyyntivesilläni se ajoittuu aina tähän loka-marraskuun taitteeseen. Tänä vuonna meni ehkä vähän pitkäkisikin vaan minkäs teet, aikataulut kun ovat aina monen muuttujan summa. Sen verran suurta herkkua muikku ja muikun mäti ovat, että pakkohan sitä oli verkkopuuhiin ryhtyä pettymyksenkin uhalla.

Niinpä suuntasimme kohti rantaa. Tämän sesonki kelpasi aloittaa uudenkarheilla verkoilla, ainoastaan pari kertaa kalastetuilla. Kohta neljä verkkoa, painot ja kohot olivat suuressa paljussa veneen kyydissä. Minä hyppäsin perätuhdolle ja isä soutajan paikalle.


Vaikka jokainen kalamies tietääkin parhaiden apajien olevan aina vastarannalle, olimme päättäneet laskea verkot hetikohta kotirannan viereen. Vesi oli jo jäähtynyt varsin raikkaisiin lukemiin ja pieni tuulenvire vahvisti viileää vaikutelmaa, joten aivan huvikseen ei sormia veteen tökännyt. Onneksi ei tarvinnutkaan, sillä verkot olivat selvät, eikä ala-ainakaan osoittanut takkuilemisen merkkejä. Varttia myöhemmin olivat pyynnit vedessä. Toinen rannasta selälle päin, toinen läheisen saaren rannasta niin ikään selkävesien suuntaan.

Tuskin oli aamu ehtinyt osoittaa valkenemisen merkkejä, kun auton keula oli taas rantaa kohti. Rantaan saavuttuamme ei kauaa mennyt, kun aurot loiskahtelivat hyisessä vedessä. Aloitimme kokemisen lähimmästä verkosta. Heti muutaman metrin jälkeen vedessä vilkkui ensimmäinen hopeakylki, heti perään toinen ja siitä edemmäs en enää laskenut. Kerättyäni koko verkon puikkarille kiskoin koko kolmimetrisen liinan ylös vedestä. Syvempänä oli vielä kosolti lisää elämää. Ahventen suurta määrää kirosin mielessäni. Yritys oli ollut pyytää välivedestä, mutta verkko oli kuitenkin jäänyt liian lähelle pohjaa. Onneksi seuraavat kolme verkkoa olivat enemmän muikkupainotteisia, toki sivusaalista niissäkin määränsä. Taisinpa jossain vaiheessa miettiä sitäkin, että liki joka kerta vesillä liikkuessa, etenkin kalastaessa tulee syvä kotona olemisen kokemus. Sellainen tunne, että on perillä. Olipa sitä missä tahansa.

Jahka kaikki verkot olivat veneessä, käänsimme kokan rantaan. Kannoin verkkopaljun läheiseen autotallirakennukseen sisälle ja ripustin verkot yksi kerrallaan erikoisvalmisteiseen selvittelytelineeseen. Jotkut saattavat moista käyttää pyykinkuivaukseenkin. Kuulemma. Hyvin siinä sai muikut, särjet, ahvenet ja kiisket selviteltyä. Talon kissa seurasi lähietäisyydeltä toimitusta. Saattoi siinä käydä niinkin, että joku kokeili, kuinka paljon katti jaksaa ahmia kalaa. Pitkälti toistakymmentä upposi, vaan kyllä roikku kissalla vatsa sen jälkeen.

Välikahvien jälkeen alkoivat kädet olla taas sikäli vetreät, että verkkojen laskuun saattoi taas suunnata. Tällä kertaa emme lähteneet juuri venerantaa pidemmälle. Jahka luotaus näytti neljän metrin vettä, pudotin ankkurin pohjaan, kiinnitin polon ja jätin sen kellumaan hitaasti loitoten samalla kun verkko purkautui hiljalleen puikkarilta pyyntiin. Puoleen väliin verkko välikoho ja päähän toinen.


Jadan päässä sitten selvittelin veneen pohjalla olleesta vyyhdestä ankkuria pitämään verkot tiukalla. Nokkelana heitin sen veteen, missä se veti narua sitä mukaa kun sitä selvittelin. Yhdessä hujauksessa se menikin, narun pää vaan viuhahti silmien ohi ja perkeleenkin ehätin vasta puolen sekunnin päästä tokaisemaan. Eipä tiiliskivi niin kauhean suuri menetys kuitenkaan ole. Kaikkeen varustautuneena otin vara-ankkurin ja päästin sen toimittamaan virkaansa, tällä kertaa narun varmistaen.

Aamu oli edellistä parempi, sää hivenen tyynempi ja saalis moninverroin parempi. Muikkuja oli ehkä kolme kertaa edellispäivää enemmän ja ahvenia vain muutama hassu. Piikikkäiden kalojen puuttuessa selvittely kävi joutuisasti ja kohta olinkin jo perkaamassa muikkuja. Siinä puuhassa ei oikeaoppistesti tehdessä saksia ja puukkoja käytetä, kaikki mitä tarvitaan on terveet kädet.

Kohta olivat muikut kypsymässä, ketkä pannulla, ketkä keitossa. Vaan paras kohtalo oli niillä, jotka pääsivät vielä huuhtelun jälkeen uimaan suolaveteen. Uintinsa päälle saivat mehevät löylyt katajaisessa savussa. Kyllä niitä ilokseen söi, usko pois!

Aina on hyvä sää olla kalassa

Sanovat, että syksy on ollut näillä main sateisimpia miesmuistiin. Minusta tosin sadetta piisasi myös viime syksynä. Oli niin tai näin, tiistaipäivänä, joka oli lukujaan syyskuun 25. löysin itseni Kalastus.comin Mikan seurasta venerannasta virittelemässä vapoja pyyntikuntoon. Ilma oli harmaana tihuttavasta sateesta, lämpöä oli karvan verran yli 10 astetta ja siihen päälle sadekuuroja kuljetellut reippaampi tuuli. Toisissa olosuhteissa sää ei välttämättä olisi hyvittanut, mutta luonnossa ulkoilun ja erityisesti kalastuksen oltua kyseessä se ajoi saman asian minkä auringonpaistekin.

Koska pidempi siirtymä apajien tykö oli tällä kertaa tehty ajoneuvolla, pääsimme itse asiaan varsin nopeasti. Kovin montaa heittoa ei ensimmäistä tärppiä tarvinnut odotella ja pian saavin pohjalla köllöttivät ensimmäiset vauraammat ahvenet. Löytyivät siitä 9-10 metrin vedeltä sopivasta penkasta.

Jonkun tovin nakkailtuamme myös ensimmäinen veneessä vieraillut kuha oli tosiasia. Pääosa saaliista oli kuitenkin pienenläntää ahventa. Vielä kun terävät pohjakivet ja ahneet hauenpirulaiset verottivat jigikalustoa, päätimme siirtyä seuraavalle spotille.

Toinen pysähdys alkoi tulevalla pohjatärpillä, jota seurasi muutama raitakylki. Tämän jälkeen jigejä sai uitella sikäli tyhjänpanttina, että seuraavan paikan houkutus kävi ylivoimaiseksi. Kaloja lukuunottamatta sama toistui myös siellä, joten paikan parhaaksi anniksi jäi tarina pettävistä kevätjäistä, hulahduksesta, pelastautumisesta ja rantaan kävellessä vielä parilla pilkkipaikalla lämpimässä kevätauringossa pysähtymisestä.

Neljäs paikka olikin sitten omaa luokkaansa. Kaksi ensimmäistä heittoa antoivat kumpikin komean ahvenen ja parin tyhjän kelauksen jälkeen tärppejä alkoi löytyä toiselta puolelta venettä. Keskikoko oli selvästi ensimmäistä paikkaa parempi ja kalapino korvon pohjalla kasvoi tasaisen varmaa vauhtia parven samalla hivuttauduttua lähemmäs venettä ja lopulta sen alle.

Kaikki hyvä kuitenkin loppuu aikanaan ja niin kävi myös tämän paikan ottihaluisille ahvenille. Jonkun aikaa vielä etsiskelimme lähivesiltä nälkäistä parvea, mutta tuhtia haukitärppiä lukuunottamatta kalakosketuksia ei juuri tullut. Vielä kun hämärä vyöryi päällemme uhkaavasti, syntyi raskas päätös reissun lopettamisesta. Kotimatkalla kuitenkin vannoin, että tämä ei tulisi jäämään tähän. Ahvenenta pitää vielä päästä narraamaan tällä avovesikaudella.

Sarajärven tunturirautu

Kesällä aikakäsitys lapissa on sen verran erikoislaatuinen, että on yhdentekevää onko sitä. Kun voimat loppuvat, levätään ja kun on levännyt jatketaan. Kala syö sillon tällöin ja mieli lepää jatkuvasti.

Tunturiin nouseminen on raskasta puuhaa. Sitä kun useampi sata metriä noustaan ylöspäin, on kantamukset mietittävä viimosen päälle. Huhupuheiden varassa jätimme siis ylimääräisen ruuan matkasta ja vedet päätimme nauttia suoraan tunturipurosta. Se minkä noustessa alkoi jaloissa painamaan, keveni kyllä vähintäänkin samaa tahtia mielen päältä.

Iltapäivän patikoinnin jälkeen vaihtui jylhät U-laakson maisemat tunturiylängön karuun ja kumpuilevaan maastoon. Mönkijän uraa oli kevyt kulkea ja välillä uran hälvetessä eteenpäin johdatti kivipinot. Kahvit puron rannalla ja pikkuhiljaa kohti järveä. No järvihän se sieltä lopulta tulikin vastaan.

Norjassa ihmismieli on kehittynyt sen verran erikoisenlaiseksi, että kysyessä neuvoa hyvistä kalapaikoista saa läjän rasteja kartalleen. Ja jos itse ei hoksaa kysyä, niin hoksaa kyllä norjalainen kertoa vielä lähtiessään minkälaiseen ottipeliin on norjalainen lohen mullikka perso.

Ensimmäinen punavatsa paistui sopivasti iltapalaksi trangian pellillä ja toinen meni yöksi suolaan. Mukaan reissuun tuli pakattua semmoinen teltta, ettei siitä myöskään päässyt väärällä jalalla ylös. Päivällä purosta vielä pannukokoista sen verran, että mieli tuli täyteen ja illan mittää laskeuduimme takaisin solaan.

Paikka kartalla: http://goo.gl/maps/o9Tz1

Kuhakauden avaus

Siitä asti kun auringon säteet ovat avoveden pinnasta kimmeltäneet, olen kuullut mielessäni järven kutsun. Valitettavasti leipätyö on haitannut merkittävästi tärkeämpiin asioihin panostamista, mutta loman viimein alettua pystyin lopulta vastaamaan kutsuun. Kuluvan avovesikauden kuha-avaus tuli viimein todeksi ja sujui merkeissä, joista ei juhannuksen vietto vain paremmaksi voi mennä.

Ensimmäinen pysähdys tehtiin kohta kotirannasta irrottua ja kovin montaa heittoa ei ensimmäisiä tapahtumia tarvinnut odottaa. Kalat olivat karanneet jo hieman kutupaikkaa syvemmälle, mutta löytyvät suurin piirtein sieltä, missä arvelimme niiden olevan. Puolessa tunnissa papitimme neljä mittakalaa ja takaisin vedenalaiseen maailmaan pääsi toinen mokoma näiden pienempiä lajitovereita. Pari tuhdimpaakin jöllikkää ilmoitti itsestään, mutta niiden osalta tuttavuudet jäivät vain siiman kiristyksen mittaisiksi.

Seuraavat pari pysähdystä tarjosivat arvokasta kokemusta, komeasti kukkivan suovillameren sekä niukasti saalista, kunnes vene lopulta tavoitti entuudestaan kesäkuussa varmaksi paikaksi tiedetyn virran. Tuhansien katalien hyttysten armottomasta mutta säälimättömästä hyökkäyksestä johtuen jouduimme perääntymään kolmen mittakalan jälkeen, mutta vannoimme vielä palaavamme paikalle Offin kera.

Pistoksien raapiminen olikin sitten oivaa ajanvietettä seuraavissa paikoissa. Kaloista kun ei viihdykkeeksi ollut. Saattoi se tosin kerran tärpätä, mutta siitäkään ei aivan täyttä varmuutta jäänyt. Seuraavia siirtoja juoniessamme tulimme siihen tulokseen, että auringon eteen vyörynyt pilvimatto sai kalat pitämään suunsa aiempaa supummassa ja päätimme suunnalta samoille vesille, joista reissu alkoi. Matkalla ihastelimme vielä suovillat toistamiseen.

Tuttuakin tutummissa vesissä on se hyvä puoli, että niistä kalan – tai ainakin paikan, jossa se oleilee, löytää huonommallakin syönnillä. Niinpä viimeinen tunti tarjosi vielä tärpin silloin ja toisen tällöin. Jokunen messinkikylki vielä löysi tiensä veneeseen, mutta ilman jigiin viriteltyä lisäkoukkua olisivat jääneet tulematta. Ja osuihan kohdalle myös se pakollinen työtapaturma, eli hauki, joka tällä kertaa pääsi suolakalaksi.

Mikäli tämä kalastusmuoto kiinnostaa, mutta kokemus lajista uupuu, niin Kalastus.comissa on mainio artikkeli kuhanjigikalastuksesta kiinnostuville.

Kaikkien aikojen haukireissu

Pitkän tiistain raadettuani saatoin hyvillä mielin karata keskiviikkona kaupungista jo hyvän aikaa ennen ruuhkia. Tämä jos mikä oli välttämätöntä, sillä Porkkalasta länteen odottivat oppaani paitse perusteellisesti tuntemat, myös vuolaasti kehumat kalavedet. Hauen kudusta oli sopivasti aikaa, joten kalat olivat sekä nälkäisiä että kylliksi rannan tuntumassa. Koko komeuden päälle sopivan tuulinen, pilvinen ja hivenen edellispäivistä jäähtynyt sää.

Merkit olivat jopa liian lupaavat. Suomalaisella mielenlaadulla se tarkoitti sitä, että tärppikin olisi ollut jo voitto. Sellaisen ensimmäinen spotti tarjosi n. 15 minuutin jälkeen Mikalle. Minun vuoroni oli hetkeä myöhemmin.

Toisessa pysähdys esitteli meille muutaman tärpin ja noin viiden kilon vonkaleen, joka päätti vain seurata viehettä turpansa visusti tukossa pitäen.

Neljäs paikka sitten räjäytti pankin. Tuuli kävi täydellisesti avoveteen puskevaa niemennokkaa reunustavaan kaislikkoon. Pian se alkoi tarjota teräviä tärppejä. Muutaman parikiloisen kalan jälkeen siimani päähän ilmestyi viiden kilon mörkö. Kuvauksen ja vapautuksen jälkeen väliin mahtui puolenkymmentä heittoa, kun vapa jytisi astetta jykevämmin. Taistelun jälkeen veneessä olivat sekä tyytyväinen kalamies että kahdeksan kilon hauki, joka sekin pääse takaisin äitinsä luo kasvamaan.

Pari heitto myöhemmin sitten oli aika tutustua mammaan. 40 sentin perukkeesta huolimatta tämä tuttavuus jäi muutamaan sekuntiin, jotka pitivät sisällä äkkipysähdyksen, nykäyksen ja katkipuraistun siiman. On siinä kalan suulla kokoa.

Menetyksestä sisuuntuneena iskin seuraavassa paikassa siiman päähän ahvenenvärisen suspin ja linkaisin ensimmäisen heiton menemään. Viisi sekuntia myöhemmin siiman päässä teutoi hauki, joka veneessä todettiin viiden kilon kalaksi. Seuraavalla heitolla sama toistui, joskin kala oli hivenen suurempi. Kolmannen heiton jälkeen alkoi naurattaa. Siiman päässä pärskytti jälleen hauenluikku ja kipparikin jo hieman ihmetteli touhun tehokkuutta. Tällä kertaa paino jäi tosin kahteen kiloon, mutta peräkkäisillä heitoilla saatujen haukien ennätys pomppasi osaltani kertalaakista yhdestä kolmeen.

Ahti soi antejaan vielä koko joukolla pienenmpiä haukia. Kaikkiaan veneessä kävi 8 kiloisen lisäksi 6 muuta yli 5 kg kalaa ja parikymmentä pienempää haukea. Ei ollenkaan hassumpi saldo viiteen tuntiin.

Tammisaaren keväässä siikoja jallittamassa

Sateinen Helsinki on nopeasti kaukainen muisto, kun liukuvan työajan tarjoaman jouston puitteissa hyppäsin peltiseen ratsuuni ja otin kurssiksi Tammisaaren. Luvassa olisi upea keväinen ilta hienoissa maisemissa.

Matkan varrella taivas kirkastui ja silmiin avautui upea maisema Fagervikin kartanon ympärisössä. Suosittelen pistäytymään paikan päällä, sanoilla on vaikea kuvata. Niin upea kuin paikka olikin, niin pysähtyminen ei valitettavasti ollut tällä kertaa mahdollista. Edessä oli jotain paljon tärkeämpää.

Lopulta tie ei enää pienemmäksi voinut vaihtua ja edessä siinsi mökin seinä. Olimme siis rannassa, eli perillä. Pikaisen vaatetuksen vaihdon jälkeen unohdimme vielä eväskassin sujuvasti rantatörmälle ja veneen kokka kaarsi pelipaikoille, missä homman nimi oli yksinkertainen: matoa koukkuun ja nauttimaan.

Valtavan kauaa ei ensimmäistä tärppiä tarvinnut odotella. Kohta sieltä rantautuikin pieni siika, joka matkalla ehätti sopivasti uida siimat ristiin. Sen jälkeen pitikin kotvan hiljaisempaa ja tuumailimme, että olisi parasta vaihtaa toiseen paikkaan.

Seuraavaksi asetuimme salmeen, josta kävi pieni virtaus, joka tuulten mukaan aina vaihtoi suuntaansa. Muutoksen havaitsi ensin siiman liikkeestä ja kiristymisestä. Yleensä tätä seurasi melko pian toisenlainen, voimakkaampi ja odotetumpi, siian aikaansaama liike. Pari kolme kertaa siinä onkiessamma ehti virta vaihtamaan suuntaansa ja jokaisella kerralla muutos toi mukanaan siikaparven ja pari-kolmen tärppiä. Jossain kohtaa aurinko oli kadonnut kohti horisonttia metsän taakse. Siinä kohtaa ajantaju palasi. Kalaa oli kylliksi parin päivän ruokatarpeiksi, joten pakkasimme tavarat veneeseen ja otimme kurssin kohti kotia.

Mikäli siian kevätonginta ei ole entuudestaan tuttua puuhaa, niin mainio tietopaketti löytyy Kalastus.comista.