Artikkelit

Aamukuhan perässä

Jos järvikuhakauden avaus meni viime kesänä osaltani aina juhannukseen asti, niin tänä kesänä onnistuin ajoittamaan ensiyrityksen sentään pari viikkoa paremmin.

Ilmojen herra piti pitkät helteet pohjille. Vedet lämpenivät kesäkuun ensipäivinä lukemiin, joita yleensä näkee vasta heinäkuussa. Viime kesänä tähän aikaan ei tainnut vielä viisitoista astetta mennä veden lämpötilassa rikki. Vaan nyt aallot liplattelivat kaksikymmen asteisina.

Vaan helteistä viis. Arvaahan sen, kuinka siinä käy, kun pitkään suunnittelee kalareissua tiettyyn kohtaan. Esterihän se pisteli menneenä perjantai-iltana parastaan. Ja vaikka en ihan pienestä sateesta vesillä hätkähdä, niin tuo sade oli sitä laatua, että se piti minut sisällä. Toisaalta sateen rummutuksessa ja ropinassa on se hyvä puoli, että uni maittaa enemmän kuin hyvin. Niinpä pistin maate ja päätin yrittää aamulla uudemman kerran.

Vaille viisi maisema oli kylpi jo aamun valossa. Pikaisen kahvin juotuani riensin kohti rantaa. Välineitä viritellessäni ehdin kotvasen ihastelemaan höyryävää vettä. Järvi palaa, sanoi vanhakansa tuosta kiehtovasta näystä. Jotain ikiaikaisen kiehtovaa siinä oli.

kuha (2)

Kotvasen unelmoin, vaan kohta olin jo veneessä ja viitisen minuuttia myöhemmin olin ensimmäisellä ottipaikaksi arvelemallani. Koska vesi oli niin lämmintä, aloitin yrittämään suoraan kesällä saalista antaneilta paikoilta. Toisella heitolla tunsin jo heti jigin pudottua veteen pienen roppaisun. Seuraavalla pompulla kala oli kiinni. Pieni kuha, joka pääsi oitis kasvamaan. Sen jälkeen sainkin pomputtaa kotvan tyhjään ja vaihdoin paikkaa.

Toinen paikka aloitti vaiteliaasti. Kymmenen minuutin saldo oli kaksi pohjatärppiä ja yhtä monta viehemenetystä. Perukkeet kun hyvämuistisena miehenä olin jättänyt kotiin. Vaan sitten alkoi tapahtua. Peräkkäisillä heitoilla veneeseen nousi kaksi pientä haukea. Muutama heitto myöhemmin tunsin varovaisen tärpin. Sama toistui seuraavalla pompulla. Samoin sitä seuraavalla. Muutin rytmiä ja kohta siima tökkäsi kuin seinään. Vastaiskun jälkeen peto tuli muutaman metrin siiman perässä, potkaisi sitten ja meni menojaan. Myös paikka vaikeni sitä myöten.

kuha (1)

Seuraavat paikat olivat vaiteliaita ja kellokin alkoi olla jo sen verran, että kotiväki piti päästää pälkähästä. Yhden muutamana vuonna hyvin saalista antaneen paikan päätin vielä testata. Se oli pieni monttu joen mutkan ulkoreunassa, pari metriä leveä, kolme ja puoli syvä. Ajoin venen keulan rantaheiniin kiinni ja heitin noin viisitoistametrisen heiton. Jigi ei ehättänyt pudota kuin hetken, kun kuha oli kiinni. Tuo 40-senttinen messinkikylki tuli kiltisti veneeseen. Seuraavalla heitolla sama toistui kolmannella pompulla. Muutaman tyhjän heiton jälkeen paikka antoi vielä kolmannen mittakalan. Sen myötä otin kurssin rantaan.

kuha (4)

Kolme tuntia myöhemmin olivat tuoreeltaan verestetyt kalat jo vaaleina fileinä. Pintaan ripaus suolaa ja valkopippuria ja sitten voinöllin kanssa pannulle. Kaveriksi uusia perunoita. Ei sitä täydellisen ruuan sen ihmeellisempää tarvitse olla.

Aina on hyvä sää olla kalassa

Sanovat, että syksy on ollut näillä main sateisimpia miesmuistiin. Minusta tosin sadetta piisasi myös viime syksynä. Oli niin tai näin, tiistaipäivänä, joka oli lukujaan syyskuun 25. löysin itseni Kalastus.comin Mikan seurasta venerannasta virittelemässä vapoja pyyntikuntoon. Ilma oli harmaana tihuttavasta sateesta, lämpöä oli karvan verran yli 10 astetta ja siihen päälle sadekuuroja kuljetellut reippaampi tuuli. Toisissa olosuhteissa sää ei välttämättä olisi hyvittanut, mutta luonnossa ulkoilun ja erityisesti kalastuksen oltua kyseessä se ajoi saman asian minkä auringonpaistekin.

Koska pidempi siirtymä apajien tykö oli tällä kertaa tehty ajoneuvolla, pääsimme itse asiaan varsin nopeasti. Kovin montaa heittoa ei ensimmäistä tärppiä tarvinnut odotella ja pian saavin pohjalla köllöttivät ensimmäiset vauraammat ahvenet. Löytyivät siitä 9-10 metrin vedeltä sopivasta penkasta.

Jonkun tovin nakkailtuamme myös ensimmäinen veneessä vieraillut kuha oli tosiasia. Pääosa saaliista oli kuitenkin pienenläntää ahventa. Vielä kun terävät pohjakivet ja ahneet hauenpirulaiset verottivat jigikalustoa, päätimme siirtyä seuraavalle spotille.

Toinen pysähdys alkoi tulevalla pohjatärpillä, jota seurasi muutama raitakylki. Tämän jälkeen jigejä sai uitella sikäli tyhjänpanttina, että seuraavan paikan houkutus kävi ylivoimaiseksi. Kaloja lukuunottamatta sama toistui myös siellä, joten paikan parhaaksi anniksi jäi tarina pettävistä kevätjäistä, hulahduksesta, pelastautumisesta ja rantaan kävellessä vielä parilla pilkkipaikalla lämpimässä kevätauringossa pysähtymisestä.

Neljäs paikka olikin sitten omaa luokkaansa. Kaksi ensimmäistä heittoa antoivat kumpikin komean ahvenen ja parin tyhjän kelauksen jälkeen tärppejä alkoi löytyä toiselta puolelta venettä. Keskikoko oli selvästi ensimmäistä paikkaa parempi ja kalapino korvon pohjalla kasvoi tasaisen varmaa vauhtia parven samalla hivuttauduttua lähemmäs venettä ja lopulta sen alle.

Kaikki hyvä kuitenkin loppuu aikanaan ja niin kävi myös tämän paikan ottihaluisille ahvenille. Jonkun aikaa vielä etsiskelimme lähivesiltä nälkäistä parvea, mutta tuhtia haukitärppiä lukuunottamatta kalakosketuksia ei juuri tullut. Vielä kun hämärä vyöryi päällemme uhkaavasti, syntyi raskas päätös reissun lopettamisesta. Kotimatkalla kuitenkin vannoin, että tämä ei tulisi jäämään tähän. Ahvenenta pitää vielä päästä narraamaan tällä avovesikaudella.