Artikkelit

Kuhanköllykkä

Jos elämässä jotain tulevaa odottaa, niin yhtä varmasti tulee aina myös lähdön hetki. Sellainen oli edessäni seuraavana aamuna. Loma mökkijärvellä oli päättymässä ja aamulla pakkaisimme tavarat autoon ja suuntaisimme sinne, missä ei samaa vapauden tunnetta tavoittaisi kuin Pohjois-Savon järvillä ja vihreiden metsien siimeksessä. Vaan jos edes ripauksen siitä kiireettömyydestä onnistuisi säilyttämään, niin hyvä olisi.

Vaan se lähdön hetki ei ollut aivan vielä. Vielä oli yksi ilta nauttia siitä kun tuulen vire tyyntyy ja aurinko liukuu oranssina taivaanrantaan. Ja ennen kaikkea siitä odotuksesen tunteesta, joka edeltää jokaista tärppiä. Kuten niin moni tämän kesän illoista, antoi tämäkin odottaa oikein kunnolla. Sain sahata parin kilometrin mittaista järveä päästä päähän niin rantoja pitkin kuin syvänteiden päältä. Mitään ei kuitenkaan tuntunut tapahtuvan.

Aurinko oli jo painunut horisontin taakse, kun päätin käydä vielä kokeilemassa, mitä tuttu jokisuu antaisi. Liikoja en odottanut, sillä ylempänä olevan järven ranta-asukkaat halusivat pitää rantaviivan yhdellä tasalla, joten vesistön latvajärven laskujoen pato oli vähien sateiden vuoksi visusti kiinni. Virtausta oli siis vain nimeksi. Harmittelin ajatuksissani kuivia koskia ja niiden kalakantojen kohtaloa. Sen oman vuollekuhasaaliini saisin kyllä korjattua tulevina kesinä, mutta hentoisen taimenkannan osalta tilanne olisi toinen. Korjaushommiin tuumin pääseväni myös muutoin. Olin nimittäin onnistunut jossain kohtaa katkomaan yhden vavan heti kärkirenkaan alapuolelta…

Näitä pohtiessani olin pistänyt kuitusiimaan päähän keltaisen matojigin kymmengrammaiseen päähän. Sen olin heittänyt pikkunätillä heitolla aivan joensuusta pistävän ruohikon reunaan. Vettä siinä kohtaa oli puolitoista metriä. Kohta jigi tavoitti pohjan ja juuri kun olin toista pomppua aloittamassa tärähti ja lujaa.

Kohta siiman päässä jytyytti siihen malliin, että hetken ehdin jo haueksi, joskin kuhamaisesti tärpänneeksi luulemaan. Vaan onneksi olin väärässä. Pian pinnan tuntumassa välähti messinkinen kylki ja piikikäs selkäveä viisti vedenpintaa. Kuha se oli. Kunnon köllykkä olikin. Vedin henkeä ja kelailin kalaa hiljalleen kohti. Sitä ei hätiköimällä passaisi karkuuttaa.

Jo hyvissä ajoin laskin haavin veneen viereen ja kelasin kalan veneen viereen. Sitten nappasin haavin vasempaan käteen ja laskin sen syvemmälle veteen kalan alle. Samaan aikaan kohotettu oikea käsi ohjasi kalaa haalin päälle. Siinä kohtaa nostin haavin veden pinnan yläpuolelle. Siinä sekunnin murto-osassa, jonka jokainen kalamies tietää, on pärskettä, potkujen jytyytystä, harrasta toivoa ja epävarmuutta. Se epävarmuus päättyi siinä kohtaa, kun veneen pohja kumahti merkiksi, että kala oli paremmalla puolella. Jigi oli totta kai irronnut operaation aikana suupielestä. Niin se usein menee; sitä saa yrittää kerran. Tällä kertaa se yksi yritys riitti.

Vaan se kuha. Vaikka olen muutaman kerran ollut kaverina nostamassa nelosella alkaviin kilomääriin varttuneita kuhia, eivät yli kahden kilon kalat olleet kovin usein osuneet kohdalleen. Vaan tämä oli, lähempänä kolmostakin, tuumin tyytyväisenä. Se oli ennätyskuha siinä. Oikeastaan aika sopivan kokoinen. Sen saattoi vielä hyvillä mielin ottaa ruuaksi, mutta sen verran suuri, että siinä hetkessä oli jotain juhallista.

kuha3

Seuraava heitto antoi vielä perään toisen hyvänkokoisen kalan, edellistä toki pienemmän, mutta hyvän köllykän kuitenkin. Verestettyäni sen tuumasin, että olin saanut sillä erää kylliksi kalaa. Ei sitä enempää tule pyytää kuin mitä syö. Kiitin järveä ja suuntasin kohti kotirantaa. Hymyilytti. Ensin meni rikki vapa, sitten kuhaennätys. Olisi sen loman voinut huonomminkin päättää.

”Jos riiustaa ja rakastaa, metsästää ja kalastaa, niin jossain joskus onnistaa.”

Sen järvimörön, ison kuhanköllykän perässä

Tunti ja minuutti kerrallaan lähestyy se hetki, kun se iso taivuttaa vapaa oikein kunnolla. Niin sitä toivoo, joka kerta kalavesille lähtiessä ja siellä ollessaan.

Viime viikkoina olemme liottaneet siimoja niin järvivesissä vaihtelevilla tuloksilla. Reissuista ensimmäinen suuntautui järville Pohjois-Savoon niihin aikoihin, kun päivä oli kaikkein pisimmillään. Liekö myöhäinen, mutta äkäinen kevät vai sitä seurannut paahteinen alkukesä, mutta kalat antoivat hakea itseään oikein urakalla. Samat penkat ja montut, joista juhannuksen jälkeisinä viikkoina oli usean peräkkäisen kesän kokemuksella tottunut saamaan tukevia tärppejä oli vaiti. Eivätkä ne tutut uistelupaikatkaan sanoneet juuri mitään. Eivätkä edes jigaten ne tutut jokisuu ja virranmonttu, jotka viime kesänä antoivat silloinkin, kun muualta ei saanut mitään.

kalaa (9)

Vaan niin se menee tässä maailmassa, että työ yleensä palkitaan. Niin tälläkin kertaa. Useamman tunnin jigaaminen ei antanut ensimmäistäkään merkkiä kuhista. Jokunen hauki kävi silikonimatosia haukkaamassa ja sama virsi jatkui paikasta toiseen. Vaan viimein edessä tuttu joenmutka, joka vuosien varrella oli satunnaisesti antanut hyviä ruokakaloja. Koska ei kalantulo voinut juuri huonommas kääntyä, vaihtoimme taktiikkaa ja laskimme vaaput vetoon.

kalaa (8)

Kauaa ei mennyt, kun joki antoi kunnon tärpin heti ensi metreillä. Tuo peto ei kuitenkiaan jäänyt vielä tekemään pidempää tuttavuutta. Kotvan matkaa myöhemmin tärähti uudelleen ja tuo messinkikylki nousi veneeseen asti. Uusintakierroksella seurasi pari lisää. Paikallisen menestyksen syyksi arvelimme mutkaan laskevan puron ja sen synnyttämän pienympäristön. Tiedä sitten, mutta joka reissulla tuo paikka on vähintään yhden kuhan antanut ruuaksi. Muualla oli mykkää.

iltaaurinko

Kesän edetessä on saanut ihastella järviluonnon kauneutta niin sateisina kuin aurinkoisina iltoina. Otin kannalta kelillä ei ole vallan suurta merkitystä ollut, mutta kyllä niissä peilityynissä ja lämpimissä kesäilloissa on sellaista taikaa, ettei sitä sanoilla ja kuvilla pysty välittämään kuin murto-osan. Hiljalleeen hämärä on tullut hieman aikaisemmin ja hieman syvempänä.

IMG_5838

Samaan tahtiin on parantunut kalantulokin, vaikka satunnaisena se on pysynyt. Välillä on saattanut kymmenessä minuutissa ottaa viisikin kalaa ja sitten olla taas tuntikausia hiljaista. Olkoon. Kyllä meidän kalaporukallamme aikaa riittää odottaa ja etsiä.

Yhtenä aamuna heräsin mielitekoon: savustettu ahven olisi maistunut. Eipä auttanut kuin käydä matoja kaivamaan. Kun purkissa oli sata lihavaa lieroa, suuntasin niiden kanssa tutun selkäveden reunamille tuuheaa ahvenheinikkoa etsimään. Siitäpä se löytyi mistä ennenkin.

Kohta ankkuri otti pohjaan ja sen perään laskin suurella koukulla ja kunnon kastemadolla varustetun pilkin. Sen jätin keikkumaan veneen tahtiin ja varustin asianmukaisesti myös mato-ongen, jolla pääsin koluamaan heikon koloja. Ja voi mitä lystiä seuraava puoli tuntia oli. Milloin vietiin kohoa komeasti pinnan alle, milloin pilkkiin täräytettiin äkäisesti. Sitä olisi mielellään jatkanut pidempäänkin, vaan taivas peittyi hiljalleen pilveen ja tuuli asettui liki tyyneksi. Sitä myöten myös ahven pisti suunsa kiinni.

kalaa (2)

Parisen tuntia myöhemmin istuin savustuspöntön äärellä. Sinne päääsivät katajasavun herkullisiin aromeihin kypsymään ahvenenpullukat. Ja lopputulosta maistellessani tuumin, että kova saa olla valehtelemaan se, joka väittää maailmasta löytyvän vastasavustettua kalaa merkittävästi herkullisempaa ruokaa.

Mutta sitä isoa odotan vieläkin. Josko se tänään tärppäisi, tai huomenna.

Aamukuhan perässä

Jos järvikuhakauden avaus meni viime kesänä osaltani aina juhannukseen asti, niin tänä kesänä onnistuin ajoittamaan ensiyrityksen sentään pari viikkoa paremmin.

Ilmojen herra piti pitkät helteet pohjille. Vedet lämpenivät kesäkuun ensipäivinä lukemiin, joita yleensä näkee vasta heinäkuussa. Viime kesänä tähän aikaan ei tainnut vielä viisitoista astetta mennä veden lämpötilassa rikki. Vaan nyt aallot liplattelivat kaksikymmen asteisina.

Vaan helteistä viis. Arvaahan sen, kuinka siinä käy, kun pitkään suunnittelee kalareissua tiettyyn kohtaan. Esterihän se pisteli menneenä perjantai-iltana parastaan. Ja vaikka en ihan pienestä sateesta vesillä hätkähdä, niin tuo sade oli sitä laatua, että se piti minut sisällä. Toisaalta sateen rummutuksessa ja ropinassa on se hyvä puoli, että uni maittaa enemmän kuin hyvin. Niinpä pistin maate ja päätin yrittää aamulla uudemman kerran.

Vaille viisi maisema oli kylpi jo aamun valossa. Pikaisen kahvin juotuani riensin kohti rantaa. Välineitä viritellessäni ehdin kotvasen ihastelemaan höyryävää vettä. Järvi palaa, sanoi vanhakansa tuosta kiehtovasta näystä. Jotain ikiaikaisen kiehtovaa siinä oli.

kuha (2)

Kotvasen unelmoin, vaan kohta olin jo veneessä ja viitisen minuuttia myöhemmin olin ensimmäisellä ottipaikaksi arvelemallani. Koska vesi oli niin lämmintä, aloitin yrittämään suoraan kesällä saalista antaneilta paikoilta. Toisella heitolla tunsin jo heti jigin pudottua veteen pienen roppaisun. Seuraavalla pompulla kala oli kiinni. Pieni kuha, joka pääsi oitis kasvamaan. Sen jälkeen sainkin pomputtaa kotvan tyhjään ja vaihdoin paikkaa.

Toinen paikka aloitti vaiteliaasti. Kymmenen minuutin saldo oli kaksi pohjatärppiä ja yhtä monta viehemenetystä. Perukkeet kun hyvämuistisena miehenä olin jättänyt kotiin. Vaan sitten alkoi tapahtua. Peräkkäisillä heitoilla veneeseen nousi kaksi pientä haukea. Muutama heitto myöhemmin tunsin varovaisen tärpin. Sama toistui seuraavalla pompulla. Samoin sitä seuraavalla. Muutin rytmiä ja kohta siima tökkäsi kuin seinään. Vastaiskun jälkeen peto tuli muutaman metrin siiman perässä, potkaisi sitten ja meni menojaan. Myös paikka vaikeni sitä myöten.

kuha (1)

Seuraavat paikat olivat vaiteliaita ja kellokin alkoi olla jo sen verran, että kotiväki piti päästää pälkähästä. Yhden muutamana vuonna hyvin saalista antaneen paikan päätin vielä testata. Se oli pieni monttu joen mutkan ulkoreunassa, pari metriä leveä, kolme ja puoli syvä. Ajoin venen keulan rantaheiniin kiinni ja heitin noin viisitoistametrisen heiton. Jigi ei ehättänyt pudota kuin hetken, kun kuha oli kiinni. Tuo 40-senttinen messinkikylki tuli kiltisti veneeseen. Seuraavalla heitolla sama toistui kolmannella pompulla. Muutaman tyhjän heiton jälkeen paikka antoi vielä kolmannen mittakalan. Sen myötä otin kurssin rantaan.

kuha (4)

Kolme tuntia myöhemmin olivat tuoreeltaan verestetyt kalat jo vaaleina fileinä. Pintaan ripaus suolaa ja valkopippuria ja sitten voinöllin kanssa pannulle. Kaveriksi uusia perunoita. Ei sitä täydellisen ruuan sen ihmeellisempää tarvitse olla.

Fongaamassa

Olimme jo useamman viikon ajan yrittäneet saada innokkaiden fongaajien kanssa sovitettua kalenterimme yhteen siten, että yhden illan mittainen tutustuminen tähän itselleni uuteen tapaan harrastaa kalastusta olisi mahdollinen. Vaikka tilanne näytti välillä jo hyvin toivottomalta, löytyi lopulta kaikille sopiva päivä.

Kellon ohitettua iltakahdeksan annoin peltihevoselleni pohkeita ja usutin sen kiitolaukkaan kohti Helsingin läntisiä vesialueita. Arvelin olevani viimeinen paikalle saapuja, mutta yllättäen sain astella tyhjälle rannalle. Suoritin tarkastussoiton – jospa olinkin ymmärtänyt selkeät koordinaatit täysin väärin. Vaan oikeassa paikassa olin ja paria minuuttia myöhemmin kohti marssi kolme reipasta kalamiestä. Kätten ravistelun jälkeen pudotin varmuuden vuoksi osan aukiunohtuneen reppuni sisällöstä maahan ja pikaisen noukkimisen jälkeen suuntasimme kohti arveltuja ottipaikkoja.

Kallioilla tuli vastaan polkupyörällä liikkunut kalamies, joka kertoi karkuuttaneensa taimenen. Hetken rupattelun jälkeen jatkoimme matkaa ja kohta olivat pyynnit jo vedessä. Vaikka sesonki oli jo reippaasti takana, kokeilimme tuolloin vielä lähestymässä olleeseen kalamaratoniin valmistavana toimenpiteenä, josko siian onginta olisi tulosta tuottava laji. Niin luikertelivat koukkuun pudotetut madot kohta Itämeren pohjassa kaloja härnäämässä.

fongaus (1)

Kauaa ei ensimmäisiä tärppejä tarvinnut odottaa. Siikoja ei rantaan asti tullut yhtään. Sen sijaan maihin nousi nopeaan tahtiin kolmea eri sorttia särkikaloja.

fongaus (3)

Loitompana osa seurueesta yritti yhyttää taimenta. Toiset virittelivät grilliä ja minä puolestani sain tutustua tarkemmin siihen, millaisilla koukuilla kalamaratonilla oli tarkoitus kolmisenkymmentä eri kalalajia ylös juksata. Melkoinen oli kokoero ankeriaalle ja tokoille tarkoitetuilla koukuilla.

fongaus (7)

Tuossa vaiheessa iltaa aurinko alkoi jo painumaan mailleen. Söimme rauhassa makkaraa ja kuuntelin hyväntuurisen seurueen keskinäisiä pohdintoja tulevasta kilpailusta, kalalajeista ja toisista joukkuesta. Jutustelun keskeytti hetkeksi komea hanhiparvi. Vielä tovin odoteltuamme hämärä oli kyllin voimakas. Oli aika kaivaa repuista esiin otsalamput ja siirtyä illan päälajin, eli lirkkimisen pariin.

Lirkkimisen idea on yksinkertaisuudessaan kahlata rantavedessä ja havaita otsalampun valon avulla kivien koloista esiin tulleen pikkukalat. Kun kala osuu silmiin, laitetaan sen suun eteen ohuen siiman päässä pienenpieni koukku, jossa on pienenpieni pala hoikasta lierosta. Jahka kala on saaliinsa nielaissut, nostetaan se vedestä ja todetaan lajipiste saaduksi.

fongaus (16)

Niin astahdin veteen ja napsautin otsalampun päälle. Mikä maisema pohjassa avautui! Sama rantakivikko, joka päivällä oli 10-30 sentin vedessä jotain tylsän ja huomaamattoman väliltä oli nyt kiehtova vedenalainen maailma, joka kuhisi elämää. Kiviä vasten erottui tuon tuosta kalojen hahmoja: tokkoja, kivinilkkoja, simppuja ja kiiskiä. Itse en ollut tokkoa nähnyt ennen kuin kuvista, mutta muutamaa kymmentä sekuntia myöhemmin moinen oli kädessäni. Tiedä sitten oliko hieta- vai liejutokko, mutta tokko kuitenkin. Heti perään ylös nousi kivinilkka – sekin ensimmäinen elämässäni. Vaikka kaloilla oli mittaa vain muutamia senttejä, niin jokaisen saaminen oli hieno elämys.

fongaus (15)

Pimeän ympäröimänä otsalampun valossa veteen aukeavan ikkunan intensiivinen tuijotus ja tapahtumien runsas määrä tekevät siitä yllättävän koukuttavan tavan kalastaa – jollain tapaa tuulastusta kiehtovuudessaan muistuttavan, mutta myös paljon sosiaalisemman ja hauskemman.

fongaus (18)

Illan saldoksi muodostui lopulta yhdeksän kalalajia. Lienee omien reissujeni ennätys. Vaan suurempi saalis oli kytemään jäänyt kiinnostus lajiin. Tämä ei ollut viimeinen kerta, kun olisin otsalampun kanssa lirkkimässä. Tiedä vaikka tulevana vuonna Retkipaikalla olisi oma joukkueensa Kalamaratonillakin. Jos utelialisuus lajia kohtaan heräsi, niin suosittelen lukemaan Juhan blogia ja tykkäämään Fongauksen Facebook-sivusta.

Erämaalammen mustat vedet, arvaamattomat jättiläisahvenet

Tuhansien järvien maamme kätkee metsiinsä vielä suuremman joukon lampia. Jos eteläisessä Suomessa pienimmätkin lätäköt saavat ympärilleen mökintapaisia tiukasti aidattuine pihapiireineen ja siellä rentoutueessaan naapurille mittämömistä kiukustuvine isäntäväkineen, niin loitompana rannikon kiihkeydestä saavat lammet olla rauhassa. Siellä ne odottavat kulkijaa, joka sattuisi niiden rauhan, kauneuden ja muut mahdollisuudet huomaamaan.

Yksi näistä lammista, mitättömäksi voisi joku sanoa, sijaitsee jossain Sisä-Savon salomailla, syrjäseuduilla. Siitä ei mennä tarkemmaksi, sillä tuolla tummalla erämaalammella on salaisuus, joka saa siihen vihkiytyneet tarpomaan sen jäälle talvi toisensa perään. Välillä se saattaa olla vaiti, antamatta nykäisyään. Vaan toisinaan, kun seidat ovat lempeät, palkitsee se pyyntimiehen avokätisesti.

Meidän kohdallemme tuo antelias aika osui kolme-neljä vuotta sitten. Kymmenisen laihaa vuotta olimme lammen jäällä jaksaneet tarpoa, kun eräs maaliskuinen päivä houkutteli Juhan taas kokeilemaan. Lampi on bumerangin moutoinen, enimmäkseen kolmisen metriä syvä. Kahdessa kohtaa vettä on peräi kuusi metriä ja näiden syvien kohtien välissä on vain puolentoista metrin syvinen harjanne. Tuon harjanteen kohdalle Juha kairasi reiän toisensa perään, heitti pilkin veteen, teki temppuja ja toivoi, mutta laihoin tuloksin.

Tavaroita jo pakkaillessaan hän kuitenkin tunsi hyvin varovaisen tärpin. Kohta kala nousi ylös kohti avantoa, mutta kuinka ollakaan, matka tyssäsi jäänreunaan. Mielessään Juha kirosi kiinni jääneen koukun ja karanneen kalan, vaan eikös kohta siiman päässä tuntunut tukeva sähkötys. Juha jatkoi vetämistä ja hiljalleen kala tuli ylös avannossa. Viimein jäähileen alla pilkotti jotain niin lähellä, että sinne saattoi työntää kätensä. Sormet löysivät tiensä kiduskannen alle ja kohta jäällä köllötti valtava ahvenen, pitkälti toistakiloinen. Samalla lampi taas vaikeni.

ahvenet

Vuotta myöhemmin, osapuilleen samoihin aikoihin suuntamisemme taas tutulle lammelle, tutulle harjanteelle. Tälläkin kertaa lampi oli hiiren hiljaa. Eivät kiisket, eivät särjet käyneet tutustumassa pilkkutoukkiin. Vaan viiden minuutin kohdalla jotain tapahtui. Pitkällä tapsilla varustetussa pilkissä tuntui hentoinen tärppi. Pienen pieni. Tein vastanykäyksen ja samalla siima tyssäsi. Nyt oli minun vuoroni manata jäänreunaa ja heti perään havahtua potkuun. Tällä kertaa pinnan alla intouduttiin tekemään useampi kunniakierros kairanreiän juurella. Vaan viimein pää osui kohdalleen ja jotain suurta alkoi nousemaan kohti pintaa. Hetkeä myöhemmin käsi avitti jäälle ahvenen, jota suurempaa en eläessäni ollut nähnyt. 1,5 litran limonadipullo näytti sen rinnalla mitättömältä. Ja siihen lampi taas vaikeni. Vaaka sen sijaan riemuitsi kanssamme ja näytti kalalle painoa 1,5 kiloa. Leveyttä sillä oli enemmän kuin Helsingin Sanomien sivulla. Vaan se oli silloin vanhaan hyvään aikaan se. Nyttemin tuo Hesarin sivun leveys on saavutettavissa jo pienillä kaloilla.

ahvenet (2)

Kalastus on siitä kummaa puuhaa, että sitä haluaa saada sen suuren. Ja sitten kun se saa, niin ei olekaan tyytyväinen. Vesille pitää palata saamaan uudestaan se suuri tai mieluummin vielä suurempi. Niinpä tuona samana keväänä palasin lammelle. Kevät oli jo pitkällä ja lumipeite jäällä hupeni silmissä. Hymyillen marssin suoraan tutulle avannolle. Tällä kertaa pinnan alta vastattiin tervehdykseeni välittömästi ja tutun kuvion jälkeen jäällä kekkuloi jälleen reilun kokoinen ahven. Tämän raitapaidan kuvasin tasapuolisuuden nimissä Maaseudun Tulevaisuuden -sivun päällä fileerausveitsi antamassa lisää mittakaavaa. Komea kala oli tämäkin, vaikka vaaka vain 850 grammaa painoksi näyttikin.

Kohta on aika taas suunnata lammelle, jonka vesi on mustaa.

Talviverkoilla paukkupakkasessa

Vaikka pakkasukko pisti joulupyhinä parastaan, niin hänen mahtiaan suuremmaksi kävi kutkutus kokea verkot. Niinpä varhain joulupäivän aamuna pistettiin auto lämmitysjohdon perään, jotta pääsisimme harjoittamaan tätä passiivisena pidettyä kalastusmuotoa, joka on joidenkin mielestä kalakantojen vihollinen numero yksi. Vaan antaa niiden koirien haukkua.

Itse kuulun siihen koulukuntaan, jonka mielestä jokaiselle kalastusmuodolle löytyy kyllä sijansa. Ja jokaisen kalastusmuodon harjoittajista löytyvät myös ne, jotka itse tekevät kaiken aina oikein ja lisäksi tietävät parhaiten, kuinka muiden tulisi toimia.

Narumies lähestyy määränpäätänsä.

Narumies lähestyy määränpäätänsä.

Jos moiset olivat mietteet vielä matkalla, niin talven kauneus tykkylumineen ja kuuraisine oksineen veivät ajatukset nopeasti toisaalle. Ja siinä kohtaa, kun järven selkä alkoi siintää edessä, oli muu maailma murheineen koko lailla merkityksetön. Pakkanenkin oli paukahtelustaan huolimatta vain pieni huomaamaton puraisu poskipäillä.

Kohta olimmekin puhdistamass avantoja. Edelliskerralla tehty huolellinen eritys oli kannattanut. Avanto oli vain ohuelti jäässä, mutta sen verran kuitenkin, että edellisreissun menetyksen korvaamaan hankitty jääsaha pääsi ensikertaa tositoimiin. Kauaa ei nokka tohissut, kun narut oli viritelty valmiiksi ja kokeminen saattoi alkaa.

Nyt nousee!

Nyt nousee!

Edellisellä kerralla avannosta oli noussut kaksi mukavan kokoista kuhaa, jotka ruokakunta oli parissa päivässä pistellyt parempiin suihin. Vaan mitäpä olisi tällä kertaa? Päättäväisin vedoin nousi verkko mustasta vedestä puikkarille. Ja joka vedolla sitä toivoi, että vedestä pilkistäisi vaalea vatsa tai että pintakalvon rikkoisi suuren pyrstön synnyttämä pyörre. Vetotoisensa jälkeen verkko nousi vedestä tyhjänä. Vaan usko ei loppunut, sillä aina on toivoa. Varsinkin, jos verkko on liinaltaan viisimetrinen. Vasta siinä vaiheessa kun ala-aina keikkui pinnan yläpuolella, jouduin toteamaan, että tällä kertaa vettenväki piti karjansa omilla maillaan.

Kohta verkko sukelsi takaisin syvyyksiin. Annoimme narujen vajota perään ja peittelimme avannot huolellisesti. Jospa se sitten seuraavalla kerralla.

Muikkuverkoilla

Niin tuli taas kerran se aika vuodesta, että tiesi järvessä uivan kutumuikkua. Pyyntivesilläni se ajoittuu aina tähän loka-marraskuun taitteeseen. Tänä vuonna meni ehkä vähän pitkäkisikin vaan minkäs teet, aikataulut kun ovat aina monen muuttujan summa. Sen verran suurta herkkua muikku ja muikun mäti ovat, että pakkohan sitä oli verkkopuuhiin ryhtyä pettymyksenkin uhalla.

Niinpä suuntasimme kohti rantaa. Tämän sesonki kelpasi aloittaa uudenkarheilla verkoilla, ainoastaan pari kertaa kalastetuilla. Kohta neljä verkkoa, painot ja kohot olivat suuressa paljussa veneen kyydissä. Minä hyppäsin perätuhdolle ja isä soutajan paikalle.


Vaikka jokainen kalamies tietääkin parhaiden apajien olevan aina vastarannalle, olimme päättäneet laskea verkot hetikohta kotirannan viereen. Vesi oli jo jäähtynyt varsin raikkaisiin lukemiin ja pieni tuulenvire vahvisti viileää vaikutelmaa, joten aivan huvikseen ei sormia veteen tökännyt. Onneksi ei tarvinnutkaan, sillä verkot olivat selvät, eikä ala-ainakaan osoittanut takkuilemisen merkkejä. Varttia myöhemmin olivat pyynnit vedessä. Toinen rannasta selälle päin, toinen läheisen saaren rannasta niin ikään selkävesien suuntaan.

Tuskin oli aamu ehtinyt osoittaa valkenemisen merkkejä, kun auton keula oli taas rantaa kohti. Rantaan saavuttuamme ei kauaa mennyt, kun aurot loiskahtelivat hyisessä vedessä. Aloitimme kokemisen lähimmästä verkosta. Heti muutaman metrin jälkeen vedessä vilkkui ensimmäinen hopeakylki, heti perään toinen ja siitä edemmäs en enää laskenut. Kerättyäni koko verkon puikkarille kiskoin koko kolmimetrisen liinan ylös vedestä. Syvempänä oli vielä kosolti lisää elämää. Ahventen suurta määrää kirosin mielessäni. Yritys oli ollut pyytää välivedestä, mutta verkko oli kuitenkin jäänyt liian lähelle pohjaa. Onneksi seuraavat kolme verkkoa olivat enemmän muikkupainotteisia, toki sivusaalista niissäkin määränsä. Taisinpa jossain vaiheessa miettiä sitäkin, että liki joka kerta vesillä liikkuessa, etenkin kalastaessa tulee syvä kotona olemisen kokemus. Sellainen tunne, että on perillä. Olipa sitä missä tahansa.

Jahka kaikki verkot olivat veneessä, käänsimme kokan rantaan. Kannoin verkkopaljun läheiseen autotallirakennukseen sisälle ja ripustin verkot yksi kerrallaan erikoisvalmisteiseen selvittelytelineeseen. Jotkut saattavat moista käyttää pyykinkuivaukseenkin. Kuulemma. Hyvin siinä sai muikut, särjet, ahvenet ja kiisket selviteltyä. Talon kissa seurasi lähietäisyydeltä toimitusta. Saattoi siinä käydä niinkin, että joku kokeili, kuinka paljon katti jaksaa ahmia kalaa. Pitkälti toistakymmentä upposi, vaan kyllä roikku kissalla vatsa sen jälkeen.

Välikahvien jälkeen alkoivat kädet olla taas sikäli vetreät, että verkkojen laskuun saattoi taas suunnata. Tällä kertaa emme lähteneet juuri venerantaa pidemmälle. Jahka luotaus näytti neljän metrin vettä, pudotin ankkurin pohjaan, kiinnitin polon ja jätin sen kellumaan hitaasti loitoten samalla kun verkko purkautui hiljalleen puikkarilta pyyntiin. Puoleen väliin verkko välikoho ja päähän toinen.


Jadan päässä sitten selvittelin veneen pohjalla olleesta vyyhdestä ankkuria pitämään verkot tiukalla. Nokkelana heitin sen veteen, missä se veti narua sitä mukaa kun sitä selvittelin. Yhdessä hujauksessa se menikin, narun pää vaan viuhahti silmien ohi ja perkeleenkin ehätin vasta puolen sekunnin päästä tokaisemaan. Eipä tiiliskivi niin kauhean suuri menetys kuitenkaan ole. Kaikkeen varustautuneena otin vara-ankkurin ja päästin sen toimittamaan virkaansa, tällä kertaa narun varmistaen.

Aamu oli edellistä parempi, sää hivenen tyynempi ja saalis moninverroin parempi. Muikkuja oli ehkä kolme kertaa edellispäivää enemmän ja ahvenia vain muutama hassu. Piikikkäiden kalojen puuttuessa selvittely kävi joutuisasti ja kohta olinkin jo perkaamassa muikkuja. Siinä puuhassa ei oikeaoppistesti tehdessä saksia ja puukkoja käytetä, kaikki mitä tarvitaan on terveet kädet.

Kohta olivat muikut kypsymässä, ketkä pannulla, ketkä keitossa. Vaan paras kohtalo oli niillä, jotka pääsivät vielä huuhtelun jälkeen uimaan suolaveteen. Uintinsa päälle saivat mehevät löylyt katajaisessa savussa. Kyllä niitä ilokseen söi, usko pois!

Aina on hyvä sää olla kalassa

Sanovat, että syksy on ollut näillä main sateisimpia miesmuistiin. Minusta tosin sadetta piisasi myös viime syksynä. Oli niin tai näin, tiistaipäivänä, joka oli lukujaan syyskuun 25. löysin itseni Kalastus.comin Mikan seurasta venerannasta virittelemässä vapoja pyyntikuntoon. Ilma oli harmaana tihuttavasta sateesta, lämpöä oli karvan verran yli 10 astetta ja siihen päälle sadekuuroja kuljetellut reippaampi tuuli. Toisissa olosuhteissa sää ei välttämättä olisi hyvittanut, mutta luonnossa ulkoilun ja erityisesti kalastuksen oltua kyseessä se ajoi saman asian minkä auringonpaistekin.

Koska pidempi siirtymä apajien tykö oli tällä kertaa tehty ajoneuvolla, pääsimme itse asiaan varsin nopeasti. Kovin montaa heittoa ei ensimmäistä tärppiä tarvinnut odotella ja pian saavin pohjalla köllöttivät ensimmäiset vauraammat ahvenet. Löytyivät siitä 9-10 metrin vedeltä sopivasta penkasta.

Jonkun tovin nakkailtuamme myös ensimmäinen veneessä vieraillut kuha oli tosiasia. Pääosa saaliista oli kuitenkin pienenläntää ahventa. Vielä kun terävät pohjakivet ja ahneet hauenpirulaiset verottivat jigikalustoa, päätimme siirtyä seuraavalle spotille.

Toinen pysähdys alkoi tulevalla pohjatärpillä, jota seurasi muutama raitakylki. Tämän jälkeen jigejä sai uitella sikäli tyhjänpanttina, että seuraavan paikan houkutus kävi ylivoimaiseksi. Kaloja lukuunottamatta sama toistui myös siellä, joten paikan parhaaksi anniksi jäi tarina pettävistä kevätjäistä, hulahduksesta, pelastautumisesta ja rantaan kävellessä vielä parilla pilkkipaikalla lämpimässä kevätauringossa pysähtymisestä.

Neljäs paikka olikin sitten omaa luokkaansa. Kaksi ensimmäistä heittoa antoivat kumpikin komean ahvenen ja parin tyhjän kelauksen jälkeen tärppejä alkoi löytyä toiselta puolelta venettä. Keskikoko oli selvästi ensimmäistä paikkaa parempi ja kalapino korvon pohjalla kasvoi tasaisen varmaa vauhtia parven samalla hivuttauduttua lähemmäs venettä ja lopulta sen alle.

Kaikki hyvä kuitenkin loppuu aikanaan ja niin kävi myös tämän paikan ottihaluisille ahvenille. Jonkun aikaa vielä etsiskelimme lähivesiltä nälkäistä parvea, mutta tuhtia haukitärppiä lukuunottamatta kalakosketuksia ei juuri tullut. Vielä kun hämärä vyöryi päällemme uhkaavasti, syntyi raskas päätös reissun lopettamisesta. Kotimatkalla kuitenkin vannoin, että tämä ei tulisi jäämään tähän. Ahvenenta pitää vielä päästä narraamaan tällä avovesikaudella.

Kuhakauden avaus

Siitä asti kun auringon säteet ovat avoveden pinnasta kimmeltäneet, olen kuullut mielessäni järven kutsun. Valitettavasti leipätyö on haitannut merkittävästi tärkeämpiin asioihin panostamista, mutta loman viimein alettua pystyin lopulta vastaamaan kutsuun. Kuluvan avovesikauden kuha-avaus tuli viimein todeksi ja sujui merkeissä, joista ei juhannuksen vietto vain paremmaksi voi mennä.

Ensimmäinen pysähdys tehtiin kohta kotirannasta irrottua ja kovin montaa heittoa ei ensimmäisiä tapahtumia tarvinnut odottaa. Kalat olivat karanneet jo hieman kutupaikkaa syvemmälle, mutta löytyvät suurin piirtein sieltä, missä arvelimme niiden olevan. Puolessa tunnissa papitimme neljä mittakalaa ja takaisin vedenalaiseen maailmaan pääsi toinen mokoma näiden pienempiä lajitovereita. Pari tuhdimpaakin jöllikkää ilmoitti itsestään, mutta niiden osalta tuttavuudet jäivät vain siiman kiristyksen mittaisiksi.

Seuraavat pari pysähdystä tarjosivat arvokasta kokemusta, komeasti kukkivan suovillameren sekä niukasti saalista, kunnes vene lopulta tavoitti entuudestaan kesäkuussa varmaksi paikaksi tiedetyn virran. Tuhansien katalien hyttysten armottomasta mutta säälimättömästä hyökkäyksestä johtuen jouduimme perääntymään kolmen mittakalan jälkeen, mutta vannoimme vielä palaavamme paikalle Offin kera.

Pistoksien raapiminen olikin sitten oivaa ajanvietettä seuraavissa paikoissa. Kaloista kun ei viihdykkeeksi ollut. Saattoi se tosin kerran tärpätä, mutta siitäkään ei aivan täyttä varmuutta jäänyt. Seuraavia siirtoja juoniessamme tulimme siihen tulokseen, että auringon eteen vyörynyt pilvimatto sai kalat pitämään suunsa aiempaa supummassa ja päätimme suunnalta samoille vesille, joista reissu alkoi. Matkalla ihastelimme vielä suovillat toistamiseen.

Tuttuakin tutummissa vesissä on se hyvä puoli, että niistä kalan – tai ainakin paikan, jossa se oleilee, löytää huonommallakin syönnillä. Niinpä viimeinen tunti tarjosi vielä tärpin silloin ja toisen tällöin. Jokunen messinkikylki vielä löysi tiensä veneeseen, mutta ilman jigiin viriteltyä lisäkoukkua olisivat jääneet tulematta. Ja osuihan kohdalle myös se pakollinen työtapaturma, eli hauki, joka tällä kertaa pääsi suolakalaksi.

Mikäli tämä kalastusmuoto kiinnostaa, mutta kokemus lajista uupuu, niin Kalastus.comissa on mainio artikkeli kuhanjigikalastuksesta kiinnostuville.

Kaikkien aikojen haukireissu

Pitkän tiistain raadettuani saatoin hyvillä mielin karata keskiviikkona kaupungista jo hyvän aikaa ennen ruuhkia. Tämä jos mikä oli välttämätöntä, sillä Porkkalasta länteen odottivat oppaani paitse perusteellisesti tuntemat, myös vuolaasti kehumat kalavedet. Hauen kudusta oli sopivasti aikaa, joten kalat olivat sekä nälkäisiä että kylliksi rannan tuntumassa. Koko komeuden päälle sopivan tuulinen, pilvinen ja hivenen edellispäivistä jäähtynyt sää.

Merkit olivat jopa liian lupaavat. Suomalaisella mielenlaadulla se tarkoitti sitä, että tärppikin olisi ollut jo voitto. Sellaisen ensimmäinen spotti tarjosi n. 15 minuutin jälkeen Mikalle. Minun vuoroni oli hetkeä myöhemmin.

Toisessa pysähdys esitteli meille muutaman tärpin ja noin viiden kilon vonkaleen, joka päätti vain seurata viehettä turpansa visusti tukossa pitäen.

Neljäs paikka sitten räjäytti pankin. Tuuli kävi täydellisesti avoveteen puskevaa niemennokkaa reunustavaan kaislikkoon. Pian se alkoi tarjota teräviä tärppejä. Muutaman parikiloisen kalan jälkeen siimani päähän ilmestyi viiden kilon mörkö. Kuvauksen ja vapautuksen jälkeen väliin mahtui puolenkymmentä heittoa, kun vapa jytisi astetta jykevämmin. Taistelun jälkeen veneessä olivat sekä tyytyväinen kalamies että kahdeksan kilon hauki, joka sekin pääse takaisin äitinsä luo kasvamaan.

Pari heitto myöhemmin sitten oli aika tutustua mammaan. 40 sentin perukkeesta huolimatta tämä tuttavuus jäi muutamaan sekuntiin, jotka pitivät sisällä äkkipysähdyksen, nykäyksen ja katkipuraistun siiman. On siinä kalan suulla kokoa.

Menetyksestä sisuuntuneena iskin seuraavassa paikassa siiman päähän ahvenenvärisen suspin ja linkaisin ensimmäisen heiton menemään. Viisi sekuntia myöhemmin siiman päässä teutoi hauki, joka veneessä todettiin viiden kilon kalaksi. Seuraavalla heitolla sama toistui, joskin kala oli hivenen suurempi. Kolmannen heiton jälkeen alkoi naurattaa. Siiman päässä pärskytti jälleen hauenluikku ja kipparikin jo hieman ihmetteli touhun tehokkuutta. Tällä kertaa paino jäi tosin kahteen kiloon, mutta peräkkäisillä heitoilla saatujen haukien ennätys pomppasi osaltani kertalaakista yhdestä kolmeen.

Ahti soi antejaan vielä koko joukolla pienenmpiä haukia. Kaikkiaan veneessä kävi 8 kiloisen lisäksi 6 muuta yli 5 kg kalaa ja parikymmentä pienempää haukea. Ei ollenkaan hassumpi saldo viiteen tuntiin.